Hän oli heti valmis. Se tuntui vaan suloiselta, ei se hänen rauhaansa häirinnyt enää. Tyynenä ja onnellisena hän kulki heidän rinnallansa yksinäiseen paikkaan, jonka he olivat valinneet, kauniin, vihreän kunnaan juurelle, päivän lempeään paisteeseen.

— Me halusimme pyytää sinulta anteeksi kaikkea, mitä olemme rikkoneet sinua vastaan, — sanoi Irja, luoden Helviin rehellisen, kirkkaan katseensa. — En muista mitään erityistä, mutta Jumala kyllä on kaikki nähnyt, ja hän tietää, että minä usein olen ollut paha ja ajattelematon ja kentiesi sen kautta sinua loukannut. Anna se anteeksi minulle!

— Niin, Helvi, anna myöskin minulle anteeksi kaikki, millä tahtomattani ehkä olen tuottanut sinulle murhetta! — Ensio lausui ne sanat vakavasti, ja hänen tutkiva katseensa etsi Helvin silmistä vastausta. Mutta hän kesti sen rauhallisesti, ja helpotuksen huokaus kohosi Ension rinnasta.

— Minulla ei ole mitään anteeksi antamista. Kiitos, rakkaat ystävät, kaikesta, kaikesta, mitä pitkien vuosien kuluessa olen saanut teiltä! Unohtakaa te minun syntini ja rikokseni…

— Älkäämme enää puhuko toisistamme, — sanoi Ensio. — Kääntykäämme nyt Jumalan puoleen, sillä hänelle meillä kyllä on enemmän tunnustamista.

— Minulla ainakin, — lausui Irja. — Tiedättekö, on yksi asia, joka oikein painaa mieltäni. Olen unohtanut, minkä hengen lapsi minun tulee olla, sillä olen kantanut vihaa ja katkeruutta sydämessäni. En itseni, vaan syntymämaani tähden… Nyt tahdon sen uskoa Jumalan rakkauden haltuun ja rukoilla niiden puolesta, jotka sille pahaa suovat… Herra on auttava minua voittamaan, sillä hänellä on siihen voima.

— Kaikki on hänen ja hänessä kaikki meidän, — kuiskasi Helvi. — Hän ottakoon kaikkemme jälleen, sydämemme kokonaan, intomme, rakkautemme, tahtomme ja työmme, elämämme ja kuolemamme! Kaikki Jeesukselle siinä paikassa, mihin hän meidät maailmassa asettaa! Rukoilkaamme, että niin tapahtuisi!

* * * * *

Pyhä rauha lepäsi Helvin yli, kun hän kulki takaisin Herran huoneesta. Liitto oli solmittu, autuas, ijankaikkinen. Vanhat olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Herra Jeesus oli itsensä hänelle antanut, ja hän tunsi olevansa vihitty Mestarin suureen työhön. Kuka voi sitä onnea kertoa!

Laulun sävelet kaikuivat hänen korviinsa. Joukko nuorukaisia ja neitosia oli pysähtynyt yhteen parveen laulamaan ylioppilaiden kristillisen maailmanliiton tunnuslaulua, ikäänkuin jäähyväisiksi ennen eroamista muistuttaen sidettä, joka heidät yhdisti yli merten, kautta maailman. Yhä useampia yhtyi heihin, ja säe säkeeltä vyöryi sävel valtavammin. Kun Helvi ehti mukaan, viritettiin viimeiset sanat vakuuttavalla innolla, joka tunki sydänten syvyydestä: