"Kruunaa, kruunaa Jeesus, korkein ruhtinas!"
— Minun ruhtinaani, minun kuninkaani! — soi riemuisa vakuutus Helvin sydämessä. Mikä kunnia kuulua hänen sotajoukkoonsa ja lähteä hänen valloitusretkellensä maailmaan! Mikä autuus seurata hänen jälkiänsä ristin tiellä, kunnes hän kerran oli avaava kirkkautensa portin ja antava kruunun "kuolemaan asti uskolliselle"!
Herralle yksin kaikesta kiitos! "Sillä hänen on valtakunta ja voima ja kunnia ijankaikkisesti."
XVI
Talvi oli käärinyt maan valkovaippoihinsa ja jälleen paennut uuden kevään tieltä. Tuomet tuoksuivat täydessä kukassaan tohtori Lindin asunnon ympärillä Kaivopuistossa, ja meri lepäsi vapaana, tyynenä kuin peili. Tohtori, tohtorinna ja Ensio seisoivat ylhäällä parvekkeella tähyillen suurta laivaa, joka satamassa ankkuroi. Mutta Helvillä ja Irjalla oli kiireisempää tointa. Kummankin kamarissa oli arkkuja, myttyjä ja laukkuja hajallaan, ja he asettelivat niihin tavaroita minkä ehtivät.
Irja kohotti melkein hellästi valkoista pukua ja myrttiseppeltä huntuineen, kääri ne sitte varovasti kokoon ja laski päällimmäiseksi matka-arkkuunsa.
— Nämä säilytän muistona kaiken ikäni, — sanoi hän ovesta Helville.
— Eipä ihme, — arveli Helvi hymyillen. Hän voi niin sydämestään ottaa osaa ystävänsä onneen. Ei hän enää olisi tahtonut kohtaloa vaihtaa, ei halunnut hänen sijastansa muuttaa siihen pikku pappilaan, josta hän kerran oli uneksinut, johon Ensio nyt oli Irjan vievä. Tie oli selvänä Helvin edessä, sillä Mestari oli sen viitoittanut, ja ihanana se siinsi hänelle Jeesuksen rakkauden valossa, vaikka se johtikin kauvas yli merten, yksinäisille, ohdakkeisille rannikoille.
Muutama päivä sitte Ensio oli polvistunut alttarin edessä, vannoen uskollisesti palvelevansa Herraa hänen laumansa paimenena. Eilen hän uudelleen oli alttarin ääreen astunut, rinnallansa ihana morsian, rakastettu Irja. Kauniina olivat silloin kuorolaulut lehteriltä kaikuneet, ja koristettu kirkko oli täpö täynnä vieraita. Niiden joukossa istuivat Saimi ja Taunokin, vaikka kumpainenkin eri tahollansa. Saimin poskille oli puna taas kohonnut ja kiiltoa tullut silmiin. Hän luki nykyään innokkaasti kandidaattitutkintoansa, oli hartaimpia jäseniä raamatunlukupiirissä ja näytti kokonaan voittaneen entiskeväisen lemmensurunsa. Ei ollut Taunonkaan muoto murheellinen, sillä hänellä kiilteli jälleen sormus vasemman käden nimettömässä, tällä kertaa erään hänen virkatoverinsa, sievän, reippaan voimistelunopettajattaren antama. Tuntui kyllä joku haikea muisto ja kaihon pistos sydämessä, kun suloinen morsian sisälle saatettiin; mutta hän oli nyt kerran mennyttä — eikä nuoren elinhaluisen miehen kannattanut ijäksensä istua ikävöimään — — —
Irja ja Ensio eivät olleet samana iltana lähteneet häämatkallensa; vasta tänään heidän piti yöjunalla siirtyä omaan pieneen kotiinsa, savolaiseen kappalaistaloon parin peninkulman päähän Haapalehdosta. He tahtoivat näet ensin saattaa Helviä, rakasta kasvattisisarta, pitkälle retkelle, jonka hän kohta oli alkava.