Niin, nyt se oli tapahtuva. Rannassa jo valmistelihe lähtöön laiva, jonka piti viedä hänet Englantiin, oppilaaksi vastaisia lähetyssaarnaajia varten järjestettyihin kursseihin. Ja sitte oli matka jatkuva kauvas pois — sinne, missä pimeys peitti maan ja synkeys kansan, Intian zenanoihin, joiden kuva jo äidin kertomuksista oli haihtumattomaksi hänen mieleensä painunut…
Oli kestänyt kauvan, ennenkuin kasvattivanhemmat olivat tulleet vakuutetuiksi Helvin aikeitten todellisuudesta, ja vielä kauvemmin, ennekuin asia niin paljon selveni heille, että he antoivat suostumuksensa. — Tarkoitus voi kyllä olla jalo, — oli tohtori silloin sanonut, — mutta sen kannattajat ovat haaveilijoita, sillä he syöksyvät suin päin omaan perikatoonsa. Emme saata estää Helviä heittäytymästä surman suuhun, jos hän välttämättä haluaa; mutta olisipa pikku sirkkamme saanut moisia tuumia päähänsä, niin kyllä olisi osotettu, että tahto on isän ja äidin taskussa! — Siihen Helvin oli täytynyt tyytyä, selitettyänsä puolestaan, ettei hän voinut pitää Vapahtajan selvää käskyä haaveena, eikä hänen myöskään tarvinnut mitään pelätä, koska ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava ilman taivaallisen Isän sallimusta. Ja entäpä jos kuolemakin varhain kohtaisi! Ennen tai myöhemmin se kuitenkin oli tuleva. Mieluummin lyhyt, ihana elämä Jeesukselle, kuin pitkät, katkerat vuodet tottelemattomuudessa häntä vastaan.
Hän oli sitte rukouksessa uskonut asian Jumalalle, ja hänestä tuntuikin kuin setä ja täti Lind jo vähän paremmin olisivat ruvenneet häntä ymmärtämään. Mutta ei hän sitä tietänyt; se kenties oli luuloa vaan…
Saukkolaan Helvi myöskin oli kirjoittanut. Sedän vastaus ilahutti häntä suuresti, sillä siinä ei ollut ainoatakaan vastustuksen sanaa. Ehkä Martti veljen, Ovambolähetyssaarnaajan muisto oli isännän sydämeen jättänyt lähetysrakkauden siemenen; ehkä hän myöskin arveli, että Helvi oli kyllä viisas ja itse paraiten tiesi, mitä teki. Surulliselta kirje kuitenkin oli sointunut yksinkertaisine kömpelöine lauseineen. Se oli hyvästijättö ijäksi, ja siihen oli liitetty satamarkkanen, jonka setä ja täti "kiitollisuudella olivat aikoneet Helvin myötäjäisiksi, mutta jonka he nyt täten tahtoivat lähettää, koska ei heillä ollut toivoa häntä vihillä nähdä". Helvi oli ollut syvästi liikutettu tästä suuresta lahjasta, ja ennen kaikkea sentähden, että se todisti rakastavain sydänten uhrautuvaisuudesta, joka Saukkolan väessä oli uutta. Vanhuksissa kuuluikin Herran työ vakavasti edistyneen, ja hyvää Helvi oli nuoresta paristakin kuullut. — Mutta yhtä paljon iloa oli hänelle tuottanut toinen, Haapalehdon naapurikylästä saapunut rahakirje, vaikka se ei sisältänytkään enempää kuin kolme markkaa ja muutamia pennejä lisäksi. Ne rahat olivat iltakoulun oppilaitten omista pienistä varoista koottuja. Helvi oli usein puhunut lapsille lähetystyöstä, ja kun he nyt olivat kuulleet rakkaan neitinsä itse aikovan lähteä pakanamaille, oli Rahkasuon Nannan alotteesta keräys pantu toimeen "niitä pakanoita varten, joille hän meni saarnaamaan". Aakulan Aino, yksi koulun uusista opettajista, oli kirjoittanut kirjeen ja vaihtanut rahat kirkonkylässä postimerkeiksi.
Helvin rakkauden kylvö kotimaassakin kantoi siis jo satoa sen työn hyväksi, jolle hän tahtoi antaa elämänsä. Kuinka Herra oli voimakas, hyvä ja armollinen! Mistä saattoikaan olla pelkoa hänen siunauksensa suojassa?
* * * * *
Matkatavarat olivat kunnossa, ja nuoret kokoontuivat Helvin huoneeseen, sillä välin kuin tohtorinna järjesteli kahvitarjotinta ruokasalissa ja tohtori toimi kirjoituspöytänsä luona.
— Nyt siis "apilanlehti" on viimeisen kerran eheänä, — sanoi Irja surumielisesti, käsi Ension kädessä ja toinen hellästi laskettuna Helvin olalle.
— Älkäämme sillä ajatuksella tehkö näitä lyhyitä kalliita hetkiä katkeriksi, — lausui Ensio.
— Niin, — virkkoi Helvi, — puhukaamme mieluummin muusta. Voisimme unohtaa sen ihanan lohdutuksen, jonka norjalainen lähtölaulumme sisälsi: