"Eipä koskaan Herran kansa
ainiaaksi erkane"…
— Muistatko sen vielä, Helvi? Lausu seuraavakin värsy! — pyysi Irja.
— "Jos nyt täällä viime kerran toisiamme kohdataan, konsa koittaa päivä Herran, yhdess' ollaan ainiaan"…
Irjan kyyneleet alkoivat virtavina vuotaa, mutta Helvi hyväili häntä lempeästi tyynnyttäen:
— Älä itke, rakas ystävä! Emme kukaan saa itkeä erotessa. Olen paljon rukoillut, että voisin pysyä lujana… Herran oman asian tähden…
— Oi Helvi, kuinka paljon pitemmällä sinä olet minua! Mitä minusta tulisi ilman Ensiota?
— Ilman Vapahtajaasi, sano niin, rakkaani, — virkkoi Ensio. — Hänessä yhdistettyinä ja hänen voimassaan meidän on hyvä kotia perustaa. Sinusta tulee aivan erinomainen papinrouva, saatpa nähdä!
Irja hymyili jälleen.
— Kyllä ainakin panen parastani. Ei minusta vielä ole lehmien ja kanojen hoitajaksi, mutta eiköhän sitä hyvällä tahdolla helpomminkin oppine kuin matematiikkaa. Sitte minä käyn mukana raamatunselityksillä ja kinkereillä, johdan ompeluseuroja, etsin sinun seurassasi kaikki yksinäiset Rahkasuot ja juopot Vilkit, mitä meidän pitäjässämme löytyy… Niin, minulle tulee paljo, paljo työtä.
— Ja minulle ehkä vielä enemmän varjellessani sinua rasittumasta, — arveli Ensio nauraen.