Tuuma oli keksitty. Tosin jotkut ensin yrittivät vastustaa, mutta pian yleinen innostus sai vallan, ja päätös tehtiin. Jos vaan johtajatar ja luokkaopettaja suostuisivat, kokoonnuttaisiin koululle joka toinen lauvantai kello viideltä ompelemaan ja leikkimään, siksi kuin opettaja lähettäisi pois.
Riemu oli rajaton ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Helvi huomautti, että olisi paras myöskin heti päättää, mitä tarkoitusta varten aiottiin tehdä työtä.
Niin, tarkoitus — sitä ei kukaan ollut ajatellut. Muutamien mielestä ei mikään yhteinen tarkoitus ollut tarpeenkaan, mutta enin osa näytti nolostuvan, kun niin tärkeä asia oli unohdettu.
— Me pidämme myyjäiset stipendirahastoa varten, niinkuin yläluokkalaisetkin tekivät viime keväänä, — sanoi Liisi Lang.
— Emme me viitsi matkia toisia, — arveli Kerttu Kohonen, löytämättä kuitenkaan sen parempaa ehdotusta. Mutta Ester jatkoi varmasti: — Me vähät välitämme stipendeistä. Teemme jokainen omaa työtämme, juuri mitä haluttaa.
— Ei se ole hauskaa, — virkkoi Irja epäröiden. — Kyllä meidän jotakin täytyy keksiä — mutta mitä?
— Emmekö voisi tehdä työtä pakanalähetykselle? — esitti arasti Ilmi
Alanne, luokan nuorin tylleröinen.
Koko joukko purskahti nauramaan.
— Kaiketi villasukkia neekerilapsille, — ivasi Leima.
— Ja Ilmi itse kyytimään niitä Afrikkaan, — lisäsi Kerttu.