Helvi oli seisonut syrjässä puuttumatta ehdotuksiin, mutta nyt hänen poskensa alkoivat hehkua ja huulensa väristä. Hänen täytyi sanoa jotakin; hän ei voinut tätä kestää.
— Hyi, kuinka voitte puhua noin, — sanoi hän kiihkeästi kyynelten kohotessa silmiin. — Miksi emme voisi pitää lähetysmyyjäisiä? Jos te tietäisitte, kuinka pakanat ovat onnettomia — jos — jos — Ääni tukehtui kesken kurkkuun, ja Helvi taisteli kaikin voimin itkua vastaan.
— Oletko sinä sitte käynyt Afrikassa? — sanoi Ester ylenkatseellisesti. — Kuka niitä juttuja uskoisi, joita sieltä kerrotaan. Jos me lähetämme rahoja pakanoille, eivät ne koskaan tule perille.
— Tulevatpa! — huudahti Helvi, alkaen kertoa, miten oli meneteltävä. Olihan hän monasti tyhjentänyt lähetyslippaansa ja tiesi hyvin, että rahat olivat jätettävät lähetysseuran johtokunnalle, joka ne kyllä käytti oikein. Mutta kellonsoitto keskeytti hänet, ja päätös täytyi lykätä toistaiseksi.
Kuinka paljon kolmannen luokan tytöt seurasivat opetusta sinä tuntina, sen kai opettaja tiesi parhaiten. Varma vaan oli, että toisen välitunnin tullessa jokainen näytti miettineen ompeluseuran tarkoitusta, ja ulos päästyä kohta joukko surisi kuten mehiläisparvi. Silloin Irja lausui päättävästi, että Ilmin ehdotus oli hyvä ja Helvi oli myöskin puhunut oikein, ja nyt ei enää saanut väitellä, vaan piti suostua kohta. Jos joku tahtoi ommella itselleen, saattoi hän senkin tehdä. Enin osa kyllä tekisi työtä lähetykselle.
Kun Irjalla oli varma mielipide jostakin, vei hän melkein aina toiset mukanansa. Mistä se johtui, sitä ei kukaan tovereista olisi voinut selittää. Mutta ei kukaan sitä ajatellutkaan, sillä se kävi itsestänsä. Nytkin kaikki vaikenivat, kunnes tuota pikaa suloisessa sovussa ruvettiin neuvottelemaan sopivista käsitöistä. Asian ratkaisu tuntui hyvin luonnolliselta. Oli saatu yhteinen tarkoitus — useimmille yhdentekevää mikä — mutta kullekin jäi vapaus liittyä siihen tai olla ilman, ja kuitenkin jokainen sai tulla mukaan ompeluseuraan.
— En minä niin paljon lähetyksestä välitä, — tunnusti Irja avomielisesti Helville, kulkiessaan tämän kanssa koulusta kotiin. — Mutta minä olin harmissani tytöille. He olivat häijyjä Ilmiä ja sinua kohtaan, ja te olitte sentään oikeassa. Teidän ehdotuksenne täytyi päästä voitolle!
Tämä keskustelu oli maanantaina, ja lauvantaina ompeluseuran piti alkaa. Mutta lasten mieli on kuin lampi, jonka veden jokainen tuulenpuuska nostaa aaltoihin. Ei ollut vielä päästy torstaita kauvemmaksi, ennenkuin uusi asia pani kolmasluokkalaisten päät pyörälle. Teatterissa oli näytelty "Prinsessa Ruusunen", rakkaan setä Topeliuksen rakas tuttu kappale; Katri ja Kerttu olivat päässeet sitä katsomaan, ja nyt puoli luokkaa henkeänsä pidättäen kuunteli heidän kertomuksiansa haltijattarista ja tontuista ja satumaailman kaikista ihanuuksista.
— Mennäänpäs huomenna kaikki teatteriin! — huudahti Irja innostuneena, ajattelematta siinä silmänräpäyksessä, että vanhemmillakin oli sana sanottavana.
— En minä tiedä pääsenkö, — kuului joku kyllä muistuttavan. Mutta ne, jotka eivät luulleet saavansa olla mukana, väistyivät enimmäkseen alakuloisen näköisinä joukosta pois, ja toiset alkoivat kahta innokkaammin keskustella siitä, missä yhdyttäisiin ja minne asetuttaisiin istumaan.