— Ja kuka saadaan paimentajaksemme sinne? Sillä tietysti meillä semmoinen pitää olla, ei suinkaan meitä muuten koulusta lasketa, — arveli Saimi.
— Vaikka minun äitini, — vakuutti Irja. — Ei hän koskaan kiellä, jos minä oikein pyydän. Voi kuinka meidän tulee hauska!
Vasta koulusta palatessa Irja muisti, että Helvi ei ollut sanonut mitään; ja tuossa hän nyt kulki silmät suurina ja surullisina. Irjan valtasi yhtäkkiä katumuksen tunne. Kuinka hän oli voinutkin ajatella pelkkää omaa huviansa ja kokonaan unohtaa ystävänsä! Hän tarttui kiihkeän hellästi Helvin käsivarteen ja lausui kuin ajatustensa jatkoksi:
— En minä mene teatteriin, ellet sinä tule myöskin. — Helvi, etkö luule, että äitisi laskee sinut?
— En tiedä — Mutta — mutta — ettekö te sanoneet koulussa, että pääsylippu maksaa kaksi markkaa?
— Niin, jos otamme kokonaisen aition —
— Eikä minulla ole kuin markka jäljellä niistä rahoista, jotka joululuvalla ansaitsin. En minä voi pyytää äidiltä.
— Odotappas — markallahan pääsee "paratiisiin", yläriville. Minä tulen kanssasi sinne! Ei se mitään tee, vaikka siellä tavallisesti istuu vaan työväkeä. Meidän Tilta sanoi, että sieltä näkee mainiosti. Niin me teemme! Ja sinä tulet mukaan — tulet, tulet, Helvi!
Irja hypähti riemusta, ja Helvin sydän alkoi kovasti sykkiä. Olisikohan kumminkin mahdollista, että hän kerran pääsisi oikeaan teatteriin ja lisäksi "Prinsessa Ruususta" katsomaan?
— En minä uskalla sanoa varmaan, ennenkuin olen puhunut äidille, — virkkoi hän. Mutta kotiin tullessaan hän oli jo niin selvästi kuvitellut mahdollisuutta todellisuudeksi, ettei hän oikeastaan odottanut muuta kuin myöntävää vastausta. Hän aivan hätkähti, kun äiti epäillen pudisti päätänsä.