— En aio tehdä omaa työtäni! Älä kysy mitään, äiti kulta! Kyllä minä huomenna ostan koriliinan, ja kuitenkin saan nähdä "Ruusuprinsessan". Älä ole levoton — sitte minä selitän…
VI
Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä. Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin…
Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan.
— Helvi, sinä olet niin vakava, — kuiskasi Ensio, joka istui hänen vieressään. — Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt?
— En, en ollenkaan. Näytänkö siltä?
— Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa.
— Mikäpä minua vaivaisi, — virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta.
— Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä.
Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein äänettömänä.