Keskellä yötä äiti äkkiä heräsi siitä, että joku puhui. Pelästyen hän hypähti ylös, mutta tunsi samassa Helvin äänen, joka lausui epäselviä sanoja. Ne kuuluivat valittavilta ja itkunsekaisilta. Äidin säikähdys muuttui huolestumiseksi, hän raapaisi tulta ja kiirehti Helvin vuoteen luo.
— Oletko sairas, lapseni?
Ei vastausta. Helvi heittelihe tuskaisesti edestakaisin ja hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan äitiänsä. Vasta kun tämä lempeästi laski kätensä hänen kuumalle otsallensa ja kynttilän valo sattui hänen silmiinsä, silloin unten varjot pakenivat ja Helvi heräsi ääneensä nyyhkien. Nähdessään äidin kumartuneena ylitsensä hän kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin etsiäkseen turvaa. Ja vapisten hän kuiskasi: — Minä näin niin pahaa unta, minua pelottaa!
— Mitä unta sinä näit?
— En muista enää oikein… en tiedä… Suuri tulinen silmä ainakin seurasi minua, ja mustat siivet lepottivat takanani…
— Helvi, lapseni, minä tiedän, kenen se silmä oli, ja minä voin sanoa, mikä musta aave sinua ajoi takaa. Sydämelläsi on joku synti, josta omatuntosi syyttää sinua, ja Jumalan kaikkinäkevä katse tuottaa sinulle sentähden pelkoa. Huomasin jo eilen, että et ollut entiselläsi, ja toissapäivästä asti olen ollut sinusta huolissani. Nyt emme uudelleen laskeudu levolle, ennenkuin olet kaikki kertonut. Puhu, rakas lapsi, niin saat rauhasi jälleen!
Ja Helvi kertoi kyynelten keskeyttämänä, miten hän kuin varas oli yksin ollessaan hiipinyt lähetyslaatikkoansa rikkomaan ja ottamaan siihen pantua rahaa. Iloa hän ei ollut sen kautta saanut, ainoastaan tuskaa, ja vaikein oli ollut ajatus, että äiti ei tietänyt tästä mitään, mutta että hänen täytyi piankin saada se kuulla.
— En minä ensin tarkoittanut ollenkaan pahaa, mutta sitte asia tuli pahemmaksi ja pahemmaksi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt petosta kaiken aikaa. Lähetysjohtaja sanoi, että minä olin varmaan uhrannut monta iloa noiden rahojen tähden, jotka vein hänelle, ja Ensio luuli minua hyväksi, eikä täti eikä Irja eikä kukaan ihminen tietänyt, kummoinen minä olin. Ensiolle minä narrasinkin, ettei minua mikään vaivannut, vaikka minun oli niin vaikea olla; ja sinulle, äiti, en rohjennut kertoa mitään…
Tunnustus purkautui tunnustuksen perästä. Helvi puhui nopeasti, kuin olisi hän pelännyt oman äänensä kaikua tai kiirehtinyt vierittämään raskasta taakkaa rinnaltansa, kiveä toisen jälkeen, kunnes ei olisi ainoata pienintäkään enää siellä painamassa. Mutta kun vihdoin kaikki oli kerrottu, silloin Helvin voimat olivatkin lopussa. Ääneen itkien hän yöpuvussansa heittäytyi äidin syliin ja pyysi hänen anteeksiantoansa. Hiljaa, tyynnyttäen äiti silitteli tyttönsä vaaleita, hajallaan liehuvia hiuksia ja painoi rauhan suudelman hänen polttaville huulillensa.
— Niin se on, — lausui hän hetken vaitiolon jälkeen. — Näennäisesti pieni synti tuottaa suurta surua mukanaan. Se on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa. Mutta älä nyt enää sitä itke, rakkaani!