— Herra pastori, minun pitäisi… minun… minulla olisi eräs asia… sopersi hän.
Lähetysjohtaja katsoi kummastuneena Helviin, joka oli hehkuvan punainen ja näytti taistelevan kyyneliä vastaan.
— Tule, lapseni, ja kerro, mitä on sydämelläsi, — virkkoi hän, avaten oven huoneeseensa. Pastori veti toisen tuolin kirjoituspöytänsä ääreen, viittasi Helviä istumaan, otti sitte isällisen ystävällisesti hänen kätensä omaansa ja virkkoi: — No? Puhuppa nyt ihan rohkeasti. Jos voin antaa sinulle jotakin neuvoa tai apua, teen sen mielelläni.
— Voi, ei se ole sitä! — Ja sitte Helvi alkoi kertoa samaa kuin äidille edellisenä yönä, ensin ujosti ja sekavasti, mutta yhä vapaammin ja luottavaisemmin, kuta pitemmälle hän ehti. — Minun oli niin vaikea ajatella, että pastori luuli minusta liian hyvää, — lopetti hän. — Mutta minä tahdon parantaa tekoni. Minä tahdon tehdä lähetyksen hyväksi kaikki mitä voin! — Onko pastori minulle kovin suuttunut? — lisäsi hän pelokkaasti.
Pastorin silmät loistivat niin omituisesti, kun hän katsoi Helviin, ja hän puristi pientä vapisevaa kättä, josta hän yhä piti kiinni.
— Kuinka voisin olla suuttunut sinuun, rakas lapsi? Jospa tietäisit, kuinka kalliiksi juuri tämä tunnustuksesi tekee sinut minulle! Siitähän minä näen, että tahdot noudattaa Jumalan tahtoa ja omantuntosi ääntä, vaikka se vaikealtakin tuntuisi. Menettele aina siten, ja Jumala on vielä tekevä paljon sinun kauttasi!
Ääni oli sydämellinen, mutta vakava. Helvistä tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja itse Jumala hyvin lähellä häntä.
— Herra voi kääntää kaikki hyväksi, — jatkoi pastori ikäänkuin mietteissään. — Eikö totta, — sanoi hän sitte, kääntyen Helvin puoleen, — lähetysasia varmaan tuntuu sinusta nyt rakkaammalta kuin milloinkaan? Sanoit äsken, että tahdot tehdä sen hyväksi kaikki mitä voit. Ajattelitko, mitä se merkitsi?
— Kaikki mitä Jumala tahtoo, jos minä vaan ymmärrän sen, — vastasi
Helvi hiljaa.
Pastori oli syvästi liikutettu.