— En minä tiedä, mitä osaisin panna kokoon semmoisesta aineesta. Jos kertoisin, että luultavasti menen seminaariin ja tulen kansakoulunopettajaksi, niin ei meidän luokkamme sillä ainakaan palkintoa saisi. Ei se mitään hauskaa ole.
— Kyllähän se on vähän kuivaa, — myönsi Irja. — Mutta saattaisithan kertoa, kuinka aiot mennä Suomen saloille ja siellä kuunnella honkien huminaa ja opettaa mökin lapsia. Se kuuluisi kauniilta.
Helvi pudisti päätään. — Ei minua ollenkaan haluta. Mitä sinä sitte aiot kirjoittaa?
— Minä kerron, että tahdon palvella isänmaata ja soittaa ja laulaa ja tulla ylioppilaaksi. Siitä minulla olisi vaikka kuinka paljo kirjoittamista. Kun minä ajattelen, että kerran saisin valkoisen lakin, niinkuin Ensio jo vuoden perästä — Minun täytyy saada! Ja sitte minä oikein innokkaasti teen Suomen hyväksi työtä! — Mutta kuule, Helvi, kirjoita sinäkin, että mielelläsi tulisit ylioppilaaksi! Sillä totta kai sinä tulisit?
— Enhän minä kuitenkaan tule. Kuinka minä semmoista kirjoittaisin?
— Ei ole sanottu, että pitää kirjoittaa juuri siitä, miksi todella tulee. Eihän sitä niin varmaan tiedä. Vaikka kyllä minä tiedän! Mutta minä en tahdokaan mitään niin mielelläni kuin valkoista lakkia. Sinä kai halukkaammin lukisit ylioppilaaksi kuin menisit seminaariin, ja silloin tietysti kirjoitat siitä, mitä toivoisit kutsumukseksesi.
— Mitäkö toivoisin? — Ja Helvin silmät alkoivat välkkyä.
— Niin, juuri siitä. Helvi kulta, tee nyt se — meidän luokan kunnian tähden!
— Minä koetan kirjoittaa, — lausui Helvi väräjävällä äänellä.
— Että tahtoisit tulla ylioppilaaksi?