— Ei, vaan lähetyssaarnaajaksi!
VIII
Oli purevan kylmä, ja tuuli ryöpsytteli kuivaa lunta pyörteinä pitkin katuja. Helvi ponnisteli eteenpäin kumarassa tuulta vastaan, suojaten kainalossaan paperikääröä. Tuossa jo olikin Irjan koti. Kuinka kutsuvalta näytti punainen valo, joka hohti hänen huoneensa ikkunasta! Hengähtäen Helvi pysähtyi hetkeksi oven eteen, mutta sitte hän kevein hyppäyksin riensi ylös, soitti kelloa ja astui eteiseen.
— Kas, Helvi! Sepä oli hauska, että tulit! — huudahti Irja iloissaan, kun näki hänet. Helvin riisuessa päällysvaatteita hän puheli yhtämittaa: — Joko osaat läksysi? Minä en ole vielä avannut historiankirjaa, mutta en taida viitsiäkään sitä oikein lukea. Tule nyt sisälle!
Samassa hän sai käsiinsä Helvin paperikäärön.
— Mitä sinulla siinä on? Näytäppäs! — Ja ennenkuin Helvi ehti mitään sanoa, jatkoi hän jo ihastuneena: — Ai, minä tiedän, minä tiedän, se on se! Eikö ole?
— Kyllä minä nyt olen kirjoittanut. Joudutko kuulemaan, jos luen sen?
En minä kauvan viivy.
— Voi, viivy vaikka koko ilta ja yö! En minä enää tänään lue läksyjä, katson sitte aamulla vähän. Mennään pian! Kuinka oli hauskaa, että tulit! Isä on sairasten luona ja äiti vieraisilla, eikä kotona ole muita kuin Ensio ja minä. Täällä tuntuikin oikein yksinäiseltä. Ensio on lukenut kamarissaan päivällisistä asti, ja minä olen laulanut niin, että jo vallan väsyttää.
He istuutuivat, kuten tavallisesti, Irjan pikku sohvaan, johon juuri mahtuivat kahden. Helvi levitti esille paperinsa ja aikoi ruveta lukemaan, kun Irja keskeytti hänet:
— Kuule, enkö saa pyytää Ensiota myöskin tänne? Hän tuli niin miettiväiseksi, kun kerroin, että sinä haluaisit lähetyssaarnaajaksi. Ainakin kolme kertaa hän on puhunut sinusta ja siitä asiasta, ja ihan varmaan hän mielellänsä kuulisi, mitä olet kirjoittanut.