— En minä kehtaa lukea hänen kuultensa — Irja, älä mene!
— No mutta Helvi, kuinka sinä Ensiota häpeäisit! Ja sinä olet säälimätönkin, — lisäsi hän veitikkamaisesti. — Ajattele nyt, että hän on istunut yksin koko iltapäivän, osaa arvattavasti jo läksynsä, kuulee meidän äänemme täältä eikä saa tulla sisään! Saahan hän?
Helvin täytyi luvata. Mutta Ension tultua hän joutui hyvin hämilleen, veti paperit piiloon ja arveli, että oli paras puhella ja jättää lukeminen toistaiseksi. — En minä kehtaa, — vakuutti hän uudelleen.
Silloin Ensio loi häneen syvätunteiset silmänsä, joiden katse oli niin totinen ja luotettava. — Minä olisin hyvin kiitollinen, jos saisin kuulla, — sanoi hän. — Irja on puhunut minulle lähetysharrastuksestasi, ja minä olen ihmetellyt, sillä sehän on jotakin aivan harvinaista.
— Lue sinä, Irja, — pyysi Helvi.
Irja oli heti valmis. Vaan Helvi ei tyytynyt sittenkään, ennenkuin
Ensio oli istunut hänen paikallensa Irjan viereen ja hän itse
vetäytynyt huoneen kaukaisimpaan nurkkaan "lukemista piiloon". Irja ja
Ensio nauroivat, mutta Helvin tahdon täytyi tapahtua.
Aine oli siististi ja selvästi kirjoitettu, ja Irja, näyttelijäin ihailija, luki hyvin. Helvi unohti vähitellen ujostelemisensa, ja hänestä tuntui siellä nurkassa kuunnellessaan, kuin kirjoitus olisi muuttanut muotoa ja tullut todellakin sellaiseksi, kuin hän oli sen aikonut. Hän oli pannut siihen kaikki lähetystietonsa, kaiken kirjoitustaitonsa ja tunteellisen sydämensä koko lämmön. Tiedot olivat oikeita, sillä Helvi oli lukenut ja kuullut äitinsä kertovan paljon lähetystyöstä, ja se, että hänen setävainajansa oli sille työlle antanut elämänsä, teki hänelle kertomukset todellisuudeksi, vaikkei hän tätä setää ollut nähnytkään muuta kuin pienenä ollessaan. Helvi oli kasvanut lähetysharrastuksen ympäröimänä, ja varhaisimmista vuosistaan asti hän oli tottunut itse uhraamaan jonkun pennin sen hyväksi. Kun lisäksi viime viikon tapahtumat olivat voimakkaasti kutsuneet esiin hänen velvollisuudentuntonsa, saattaneet lentoon hänen mielikuvituksensa ja koskeneet sydämen syvimpiä kieliä, ei ollut ihme, että hän, jolla muutenkin oli ainekirjoitukseen taipumusta, oli voinut laatia todellakin hehkuvan, kauniin ja kaikin puolin hyvän aineen. Hän kuvaili rikkaalla kielellä eteläisiä lämpimiä maita, joissa moniväriset kukat kukoistivat ja suuret virrat kostuttivat ketoja. Mutta kansa ei ollut kuitenkaan onnellista. Heikkoja sorrettiin, kotien ilo oli poissa, synnit turmelivat ja sydämissä asui sammumaton kaipaus. Muutamat harvat Jeesuksen palvelijat tekivät siellä työtä vaaroissa ja vaikeuksissa. He toivat lievitystä kurjuuteen ja lohdutusta tuskiin, ja tietämättömyydessä vaeltaville he kertoivat Vapahtajasta, joka oli kuollut heidänkin syntiensä tähden. Oli jo tehty paljo työtä, mutta paljo, paljo enemmän tarvittiin. Jeesus olikin kehoittanut opetuslapsiansa menemään pakanain luo ja rukoilemaan Jumalalta, että hän lähettäisi yhä useampia kaikkeen maailmaan hänestä todistamaan.
"Sinne, sinne minä haluaisin", lopetti Helvi aineensa. "Minä tahtoisin lähteä, kun Jeesus on käskenyt. Minusta on maailman suurin ja ihanin kutsumus tulla lähetyssaarnaajaksi, ja jos olisi mahdollista, valitsisin sen."
He jäivät kaikki kolme vaiti istumaan. Helvi oli uudestaan vaipunut niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka selvempinä kuin koskaan ennen olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän ainettaan kirjoitti. Ensio näytti hyvin vakavalta, mutta samalla hänen ilmeessään oli melkein ihaileva ja hellä piirre, kun hän Helviä katseli. Tuo pieni tyttökö kätki niin suuria ajatuksia mielessään? Hänkö, joka nyt istui tässä heidän kanssansa, harhailisi kerran yksinään raakalaisten keskellä kurjuuden maissa? Ei, ei, se olisi sekä liian suurta että liian hirveätä. Helvi kuvitteli vain mielessään kaikenlaista outoa ja ihmeellistä, kuten tytöt siinä ijässä toisinaan. Kyllä se haihtuu —
Irjakin oli, kumma kyllä, ainakin pari minuuttia ääneti; mutta sitte hän hyppäsi istuimeltansa, suhahti nopeaan kuin nuoli suoraan Helvin luo, kietoi käsivartensa hänen ympärillensä ja suuteli häntä.