— Voi Helvi, kuinka kaunista se oli! Tiedätkö, minä oikein häpeän omaa kirjoitustani tämän rinnalla. Kyllä se varmaan on kovin lapsellinen, vaikka minua harmitti, kun isä niin sanoi. Minä luin sen kaikille kotolaisillekin, näetkös. Mutta onko ihme, ellei se niin erinomainen olekaan; minähän kirjoitin semmoista kyytiä — vielä myöhään ompeluseurailtana!
Ensio ei sanonut muuta kuin: — Kiitos, Helvi, — tyttöjen palattua nurkasta pöydän luo. Mutta Irja ei sellaiseen tyytynyt, vaan alkoi ahdistaa häntä kysymyksillänsä.
— Kuule, Ensio, eikö se ollutkin kymmenen kertaa parempi aine kuin minun?
— Minä kuuntelin molempia mielelläni, — vastasi hän vältellen. — Te olette ihan erilaiset. Kyllähän minä luulen, että Helvi vie palkinnon ennen sinua, mutta minä pidin kuitenkin sinun kirjoituksestasi myös, sillä siinä tunsin sinut ilmi elävänä.
— Sinä olet niin hyvä, Ensio, et koskaan naura minulle, — virkkoi
Irja, tarttuen hyväilevästi molemmilla käsillänsä Ension käteen.
Samassa hän heitti sen taas irti. — Ja nyt meidän luokka varmaan
voittaa kilpailussa. Siinä sai Hanna! Se on juuri oikein!
Kaikki rupesivat nauramaan, vakava tunnelma haihtui, ja ilo oli ylinnä, kun erottiin.
Mutta Irjan ennustus kävi kuin kävikin toteen seuraavassa konventissa, johon kolmasluokkalaisetkin olivat kutsutut vieraiksi. Tosin eräs viidennen luokan oppilas sai ensimmäisen palkinnon, mutta Helville myönnettiin yksimielisesti toinen. Jo sisällyksen harvinaisuuden tähden hänen kirjoituksensa herätti huomiota. Kaikki muut olivat puhuneet isänmaan palvelemisesta, kodin askareista tai muusta sellaisesta; Helvi oli ainoa, joka oli ajatellut työtä suorastaan Jumalan valtakunnan hyväksi. Ja mimmoista työtä! Kukaan tovereista ei olisi keksinyt ottaa pakanalähetyksen alaa itseensä nähden kysymykseenkään. Yhtä hyvin olisi voinut tuumata matkaa kuuhun tai aurinkoon.
Kolmasluokkalaiset riemuitsivat ja Irja ylinnä, pahastumatta ollenkaan siitä, ettei hänen ainettaan edes mainittukaan. Hanna Laitinen ei puhunut mitään; toiset tytöt keskustelivat vilkkaasti palkittujen aineiden johdosta, jotka oli luettu ääneen, tai tunkeilivat palkinnon saaneiden ympärillä. Mutta Helvi istui salin nurkassa kädessään korukantiset Suonion runoelmat ja oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä sanoa. Miksi tytöt niin ahdistivat häntä kysymyksillänsä ja kiusasivat puheillansa?
— Aiotko sinä oikein totta mennä lähetyssaarnaajaksi?
— Mihin maahan sinä menisit, Afrikkaanko vai Intiaan vai Siperiaan vai
Austraaliaan?