— Tule pois, Helvi, — virkkoi Irja, joka riensi hänen luoksensa. —
Mitä sinä täällä istut tuumimassa?
Irja veti Helvin mukaansa, ja pian he olivat yhdessä pyörimässä keskellä piiriä. Helvi hymyili jälleen, ja iloisessa leikissä unohtuivat mietteet ja haaveilut, kysymykset, huolet ja toiveet. Hän oli lapsi, ja nykyhetki oli taas hänelle kaikki.
Hän ei tietänyt, että opettajatkin keskustelivat hänestä ja tavallansa etsivät vastausta hänen sydämensä kysymyksiin.
— Helvillä on vilkas mielikuvitus ja lämpimät tunteet, — sanoi eräs heistä. — Niiden valtaamana hän on kirjoittanut.
— Kyllä minä luulen, että siinä on jotakin syvempääkin, — virkkoi joku toinen. — En tosiaankaan ihmettelisi, jos kerran saisimme kuulla hänen ruvenneen lähetyssaarnaajaksi.
— Ei tuollaisia haaveita synny ilman mitään pohjaa. Näkisitte, kuinka vakavana ja uutterana hän istuu lähetysompeluseurassa! Hänellä kuuluu olevan hyvin uskonnollinen äiti, joka kaiketi on häneen vaikuttanut. —
Tämä äiti, johon sekä toverit että opettajat Helvin kirjoituksen johdosta vetosivat, istui sillä välin matalassa huoneessansa työhönsä kumartuneena; mutta hänenkin ajatuksensa olivat koulun valaistussa juhlasalissa rakastetun lapsen luona. Ja hän oli varmaan ainoa, joka terävällä katseella tunki Helvin sisimpään asti. Hän käsitti, että neljäntoistavuotiaan tytön tuumat olivat tuulentupia, keväisiä utupilviä, jotka ensimmäinen vihuri voisi viedä mukanansa. Mutta se mielikuvapiiri, joka tuulentuvat loi, oli kumminkin jotakin todellista. Jos se saisi vahvistua ja kehittyä alkamaansa suuntaan, saattaisivat sen tuottamat entiset unelmat muuttua todellisuudeksi. Ja silloin?…
Olisiko mahdollista, että Jumala kerran pyytäisi häntä, kuten
Abrahamia, uhraamaan lapsensa?
— Tämähän on koko minun kasvatukseni tulos. Herralle minä olen koettanut häntä kasvattaa, ja aivan erityisesti olen tahtonut herättää hänen rakkauttansa lähetysasiaan, joka on oma lempiharrastukseni. Jos jatkan johdonmukaisesti, jos Jumala pyrintöni siunaa — minne se muualle veisi kuin siihen, että Helvi kerran ajattelee lähetystyötä työalaksensa?
Enkö silloin olisi täysin tarkoitustani saavuttanut? Eikö se olisi enemmän kuin saatoin rukoilla ja toivoakaan?