Voi noita itsekkään sydämen ristiriitoja! Sitä en ole koskaan toivonut…
Minä en puhu hänelle enää lähetyksestä. Minä koetan innostuttaa häntä työhön kansan lasten hyväksi. Vien hänet kesällä maalle ja annan hänen jo pitää pientä koulua köyhille pienokaisille. Hänen täytyy oppia heitä rakastamaan…
Jumalani, Jumalani, enkö vilpistele edessäsi? Kaikkinäkevä Jumala, sinä suurin, sinä korkein, minä tunnen tulikatseesi, kuten lapsesi sen tunsi sinä iltana, jona hän oli varastanut lähetykseltä jotakin itsellensä… Hän otti markan, mutta minä tahdon ottaa paljon enemmän. Minä tahdon ottaa työntekijän, lapseni…
Jumala, armahda minua!
Sinä et tahdo puolinaista sydäntä ja puolinaista uhria: kaikki tai ei mitään! — — —
Se oli pitkä, tuskallinen taistelu, mutta kun se päättyi, oli voitto saavutettu. Äidin kalpeilla kasvoilla lepäsi ihmeellinen rauha, ja silmissä oli melkein yliluonnollinen loiste, kun hän laski kätensä ristiin ja kuiskasi:
— Sinun tiesi, Herra, ovat salatut. Kentiesi sinä otat hänet ainiaaksi, kentiesi lahjoitat minulle takaisin, kuten Iisakin Abrahamille. Mutta minä olen uhrini, antanut. Sinun tahtosi tapahtukoon!
IX
Viikot vierivät, ja Helvin huomiotaherättänyt aine oli jo aikaa sitte unohdettu. Uudet päivät toivat uusia ajatuksia ja mielenkiinnon aiheita.
Oltiin toukokuussa. Solisten juoksivat iloiset pikku purot katuja pitkin, ja harmahtavat jääjätteet sulivat sulamistaan, muodostaen lammikkoja kuoppiin ja pehmeätä sohjua kadunristeyksiin. Mutta aurinkoisilla paikoilla oli jo kuivaa, ja käytävien asfaltilla tyttöset hyppivät ruutua ja pojat heittivät nappikuoppaa.