Auringonsäde kurkisti sisälle tyttökoulun kolmannen luokan ikkunasta ja puikkelehti juuri sille lukukirjan sivulle, joka oli Irjan edessä avoinna. Se väikkyi kirjaimesta kirjaimeen, hypähti vähän syrjään ja palasi jälleen, eikä aikaakaan, ennenkuin se jo oli houkutellut vilkkaat silmät leikkiänsä seuraamaan ja helposti lentävät ajatukset pois käännöskappaleesta. Irjaa nauratti. Hän hiukan nyhkäsi Helviä ja osotti sädettä sormellansa. Helvi katsoi sitä, katsoi sitte Irjaa suoraan hänen iloisiin silmiinsä, ja kohta hänkin alkoi hymyillä. Oli niin keväisen kirkasta. Vähän aikaa enää tunteja ja läksyjä! Pian päivä paistaa lämpimämmin, pian koulu loppuu ja sitte juna kiidättää heidät Helsingistä, ja he saavat soudella järvellä, kulkea metsissä ja poimia kukkia aurinkoisilta niityiltä…

Irja oli saanut kutsua Helvin kesäksi luoksensa maalle, ja molemmat he jo hartaasti odottivat sitä päivää, jolloin pääsisivät "Haapalehtoon". Irja oli kertonut isänsä kauniista huvilasta ja Savon saaririkkaista vesistä, joita Helvi, hämäläinen, ei koskaan ollut nähnyt. Siellä vasta tulisi hauskaa! Äidistä oli Helvin ainoa huoli. Kustaa setä oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä Saukkolaan kesää viettämään, mutta Helvi tahtoi paljon halukkaammin lähteä Irjan luo, ja äitikin oli mielellään ja kiitollisena suostunut siihen. Eihän Helvillä kotipitäjässä ollutkaan oikeata toveria, kun kirkkoherrakin perheineen kuului Vapusta muuttaneen muualle. — Itse rouva Aaltonen oli päättänyt viettää viikon tai pari Saukkolassa. Vaan ei enempää. Helsingissä vuokratusta huoneesta täytyi kesälläkin suorittaa määräraha, ja silloin oli pakko ansaita. Ei häntä lankonsa koti miellyttänyt, mutta päätös maksoi kuitenkin syvän huokauksen, sillä hän oli kasvanut ja elänyt maalla ja rakasti Luojan vapaata luontoa. Tuntui raskaalta ajatella yksinäistä kesää kuumoittavien kivimuurien ympäröimänä ja lisäksi maakerroksessa, jonne sinisestä taivaasta näkyi vaan kapea kaistale ja päivänsäde tuskin milloinkaan pääsi tunkeutumaan. Mutta olihan hän jo aikaa sanonut elämän iloille jäähyväiset. Katse oli tähdätty ylöspäin niihin maihin, jotka eivät enää auringon valoa tarvitse, ja maan päällä hän näki vaan yhden olennon, rakkaan tyttönsä. Hän pääsi luonnon helmaan, hän sai juoda päivänpaistetta ja nauttia lapsuuden puhdasta onnea. Jumala siunatkoon Helviä! Mitä siitä, jos äidin hiukset ennen aikojaan kävivät harmaiksi ja posket kalpenivat. Hän oli palaava ruusuposkisena ja raittiina, tuoden kesän tuulahduksen ahtaaseen ompeluhuoneeseen ja koko kimpun päivänsäteitä silloin, kun syksy taas alkoi pimetä. — Ja äiti pyyhkäisi kuumaa otsaansa ja ojensi väsynyttä vartaloansa. Mitä ei hän olisi tehnyt Helvin tähden!

Mutta hän oli kuitenkin uupunut ja kalpea, eikä se voinut jäädä Helvinkään silmiltä huomaamatta. Tapahtui joskus, että tyttö kesken vilkkainta puheluansa pysähtyi, levottomasti kysyen: — Äiti, kuulitko oikein, mitä minä sanoin? — Ja kun äiti vakuutti kyllä kuulleensa, jatkoi hän: — Mutta varmaan minä väsytän sinua? Silmissäsi on jotakin niin kummallista, ihan kuin harso edessä. Etkö voi hyvin, äiti? — Joka kerta äiti sanoi olevansa aivan terve, ja Helvi rauhoittui taas. Mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan huolestuneena toisti kysymyksensä.

Koulun kevätkiireet vaikuttivat kuitenkin, että hänen ajatuksensa enimmiten olivat läksyihin kääntyneinä, ja kotia ja äitiä varten jäi vähemmän aikaa. Ja sitte tuo odotettu kesämatka! Jospa vaan äitikin olisi päässyt oikein lepäämään maalle; silloin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta vakuuttihan hän, että hän ei mitään halunnut, ja Helvin ilo oli hänenkin ilonsa. Saattoihan Helvi siis huoletta lähteä…

* * * * *

Yhä lämpimämmin paistoi keväinen aurinko. Se vei vähitellen viimeisetkin jäät, pehmitti routaisen maan, nosti nurmen nukalle ja pani puut puhkeamaan. Peipponen viserteli Bulevardin lehmuksessa niin kirkkaan riemuisesti, kuin olisi koko kevään armaus asunut sen pikku rinnassa; ja sen sointujen säestykseksi kaikui sisältä koulun juhlasalista:

"Jo kevät kukoistaapi, se riemun rintaan saapi!"

Oli ylimääräinen harjoitus tutkintoa varten, sillä nyt jo oli lupaa ja varsinaiset tunnit päättyneet. He olivat niin iloisia, nuo pikku lintuset siellä salissa, ja Helvi muiden joukossa. Kyllä hän luki hyvin mielellänsä, mutta jo vähän väsytti kuitenkin. Ylihuomenna, heti tutkinnon jälkeisenä päivänä, oli hänen määrä päästä Lindin perheen mukana matkustamaan Saimaan rannoille. Samana päivänä piti äidin lähteä Saukkolaan Kustaa sedän kanssa, joka oli tullut kaupunkiin toimitellakseen kaikenlaisia asioita ja yksin tein noutaakseen kälynsä maalle. Tällä kertaa Helvi oli iloinen sedän tulosta. Hän ei itsekään tietänyt, miksi tuntui niin huolestuttavalta ajatella, että äiti jäisi yksinään.

Setä oli asioillansa, kun Helvi palasi lauluharjoituksesta, mutta äiti istui tavallisella paikallaan ompelupöydän ääressä. Viime aikoina hänellä oli ollut kova kiire, kun täytyi luvatut työt toimittaa valmiiksi ennen poislähtöä. Jo hän olikin saanut ne suoritetuiksi, mutta nyt oli käsillä Helvin tutkintopuku. Se oli punaruutuista puuvillakangasta, ja Helvi oli siihen suuresti ihastunut. Kunpa se vaan valmistuisi! Oli niin pelottavan paljo vielä tekemättä. Hänkään ei ollenkaan joutanut äitiä auttamaan, sillä täytyi järjestää ja korjailla vähäistä vaatevarastoa, jonka hän tarvitsi mukaansa kesäksi.

Irja oli sanonut: — Älä suotta ota enempää kuin puoli tusinaa kutakin lajia liinavaatteita! Kyllä meillä on vettä ja pesijöitä. — Helvi huokasi, sillä eihän hänellä enempää ollutkaan, paitsi paitoja, joita oli kahdeksan. Siis kaksi saisi jättää kotiin — nuo vanhimmat ja paikatut. Tästä yönutusta puuttui nappi, ja tuon toisen reunus oli revennyt. Sitte piti parsia sukat, jotka hän eilen illalla oli pessyt. — Kyllä kestää kaikenlaista pikku työtä koko loppupäivän, ja myöhemmällä kuluu aika sedänkin kanssa puhellessa ja illallista laittaessa… Voi, kunpa se puku tulisi valmiiksi! — ja toimiessaan Helvi tuon tuostakin levottomana vilkaisi äitiin ja hänen työhönsä.