Vasta ollessaan valmis tutkintoon lähtemään hän kysyi ihmetellen, eikö äiti aikonutkaan tulla, koska ei ollut muuttanut pukua.
— Päätäni kivistää niin, etten jaksa, — vastasi hän, ja ääni kuului oudon raukealta. Helvi aivan hätkähti.
— Voi äiti, ehkä valvoit liiaksi? Ja ehkä siinä lattialla oli paha maata?
— Ehkä… Mutta kai tämä menee ohi. Lähde nyt vaan, lapseni, sinä tuot sitte minun ilokseni hyvän todistuksen kotiin.
— Mutta jos minä tulisin, — tokaisi setä yhtäkkiä. — Passaisihan sitä koulua kerran nähdä sentään. Tottakai sinne saa mennä, kuka tahtoo?
— Saa tietysti, — virkkoi äiti iloisena, kun huomasi langossaan edes jotakin asianharrastusta. Ehkäpä hän tutkinnossa ihastuisi iki hyväksi ja vielä kääntyisi koulujen ystäväksikin.
Mutta Helvin silmät lensivät sedän pitkiin pieksuihin, ja taaskin hän ajatteli tovereita ja Irjan omaisia. Ja niin karkeasti setä puhui ja käyttäytyikin…
— Kyllä minä luulen, että siellä sentään enimmäkseen on vaan oppilaitten vanhempia ja siskoja, — arveli Helvi kierrellen. — Ainakin lussissa oli.
— Lussihan on ihan toista kuin julkinen tutkinto. Ei sinun tarvitse epäilläkään, kyllä sinne saa mennä, — vakuutti äiti.
— Mutta ei suinkaan se setää huvita, eihän siellä ole mitään semmoista… Ja taas Helvin silmät kääntyivät pieksuihin, jotta setäkin sen huomasi.