— Tuhat tulimmaista, tyttö, minä luulen, että sinä et tahdo minua sinne! Sinä häpeät maalaissetää! Vai niin. Semmoiseksi ne koulut kumminkin tekevät. Mene, mene, en tosiaan lähtisikään kanssasi. Ja sentähden kai et sinä Saukkolaankaan tule, kun sinusta on Helsingissä tehty röökinä. Vai niinkö se olikin, vai niin…
Setä oli kiivastuksesta punainen. Helvi seisoi siinä katuen, vapisten ja silmät pyöreinä; ja äidin kävi mieli niin pahaksi, että päätä alkoi repiä kahta kovemmin.
— Voi, anteeksi setä, anteeksi äiti, — sai Helvi sanotuksi. — Voi, voi, en minä tarkoittanut…
— Vaiti, Helvi, — keskeytti äiti vakavasti, — Tutki itseäsi, niin näet, mitä tarkoitit. Jumala suokoon sinulle anteeksi ja korjatkoon käytöksesi seuraukset!
Helvin täytyi rientää kouluun ja jättää pitemmät puheet; vaan äiti, niin kipeä ja väsynyt kuin olikin, jäi keskustelemaan lankonsa kanssa ja tyynnyttämään häntä. Se kyllä piankin onnistui; mutta vastenmielisyys koulua kohtaan oli kuitenkin tänä aamuna taas sitkistänyt juuriansa sedän sydämessä.
Vaikka Helvi sai loistavan todistuksen, luokkansa parhaan, ei hänellä ollut tutkinnosta iloa. Ei sittekään, vaikka Lindiläisetkin pyysivät todistusta nähdä, ja täti taputti häntä ja Ensio ihmetteli. Punainen pukukin aivan häntä rasitti. Ja kun hän jälleen oli kotona ja sai painaa päänsä äidin helmaan, kuiskasi hän huoaten:
— Taas kävi, niinkuin sanoit silloin talvella. Minä en aikonut niin pahaa, mutta pieni synti kasvoi kuin lumipallo. Tulenko minä koskaan paremmaksi?
— Oletko pysytellyt lähellä Jeesusta?
Helvi muisti, ettei hän ollut aamulla rukoillut — ja miten lienee käynyt eilen illallakaan? Eikä hän näinä päivinä ollut raamattuakaan hakenut, kun oli ollut niin kiire.
— Katsoppas, Helvi, siinä se on. Kuinka voisit voittaa itsekkyyden ja turhamaisuuden, ellet ammenna voimaa sieltä, mistä sitä on saatavissa? Sinun täytyy pysyä Jeesuksen luona, jos tahdot olla hänen omansa.