Käki kukkui lahden toisella rannalla. Vesi värehti ja kimalteli, ja taivaanranta loisti täynnänsä purppuraruusuja. Tuossa leijaili kaunis pilvi, kuten tulinen laiva. Mitä jos se kantaisi mukanaan pois yli tuon suuren ulapan ja vielä kauvemmas — äidin luo —
Hänet valtasi yhtäkkiä kaipauksensekainen tunne. Hän oli kuitenkin niin yksin keskellä tätä iloa ja ihanuutta…
Silloin oksa rasahti, Helvi kääntyi ja näki Ension lähenevän.
— Tuletko tanssimaan purpuria kanssani? — kysyi hän.
— Enhän minä osaa, — virkkoi Helvi melkein hätkähtäen ja hätäisesti; mutta sydän alkoi kovasti sykkiä, kuten odottamattomasta ilosta.
— Se on niin helppoa, ettei sitä ennakolta tarvitse osata; kyllä minä vien.
— Mutta eikö sinun pitäisi tanssia muiden kanssa — Irjan tai vierasten?
— Irjalla on niin monta ympärillänsä, ettei minulle jää tilaa, — lausui Ensio naurahtaen, vaikka äänessä oli jotakin katkeraa. — Eikä se taitaisi olla sopivaakaan, että veli riistäisi hänen seuransa muilta. Täti muistutti minua olemaan kohtelias vieraille, ja kyllä minä olen koettanut katsoa, että tanssinhaluisilta ei puutu paria. Etkö tule, Helvi? Meidän pitäisi rientää.
Helvi katsoi häntä kummastuneena; hänestä Ensiossa oli jotakin outoa. Mutta ei hän ehtinyt sitä enempää ajatella. Viulu jo kutsui, hän antoi kätensä Ensiolle, ja he kiirehtivät paikallensa muiden joukkoon.
He eivät kumpikaan puhuneet monta sanaa; ei tullut toinen eikä toinen ajatelleeksi, että "kohteliaisuus" muka vaati keskustelun ylläpitämistä tanssiessa. Ensio vaan neuvoi Helville miten hänen tuli menetellä, ja Helvi iloitsi jokaisesta onnistuneesta yrityksestä, kuten jänönpoikanen, joka huomaa hyppyjensä luonnistavan. Hänen poskensa hehkuivat innosta, ja hänen ainoa toivonsa oli, että tätä kestäisi kauvan, kauvan…