Mutta ilta hämärtyi, aurinko katosi taivaanrannan taakse, ja vähän jälkeen purpurin loppumisen täytyi ruveta lähtöä ajattelemaan. Ensio oli jo edellä soutanut pois parin palvelijan kanssa. Tohtorinna lohdutti nuoria sillä, että Haapalehdossa voitaisiin panna vielä kappale yötä huvin jatkoksi. Aapo pisti viulun kainaloonsa, kapineet kannettiin veneisiin, ja huvimatkailijatkin asettuivat kukin mieleiseensä seuraan. Soutajat vetelivät voimiensa takaa, jotta pian jouduttaisiin perille. Kuka nyt olisi ehtinyt ja muistanut luontoa ihailla…
Käännyttiin niemen takaa Haapalehdon lahdelle. Silloin kuului ihastuksen humina kautta veneseurueen. Kaikkea ne Lindiläiset keksivätkin!
Huvila hohti satumaisena kirjavien paperilyhtyjen valossa, ja samassa leimahti korkea kokko vaaran laella palamaan. Väki oli menetellyt tarkkaan tohtorinnan määräysten mukaan ja Ensio kaikella kunnialla toimittanut loppusuorituksen.
Veneistä hypätessä Irja hiukan ehti puristaa käsivarresta Helviä, jonka kanssa hän vieraiden tulon jälkeen tuskin oli päässyt sanaakaan vaihtamaan. — Eikö ole äärettömän kaunista, eikö ole hauskaa? — kuiskasi hän. Ja täydestä sydämestään Helvi vastasi: — On — ei minulla vielä koskaan ole ollut tämmöistä iltaa!
Honkaharjulta kaikki näytti vieläkin kauniimmalta; sinne nuoret kiipesivät metsän hämäriä polkuja pitkin. Mutta sitte tuli aika kokoontua illallista syömään ruokasaliin ja parvekkeille, ja syötyä Aapo viritti viulunsa ja tanssi alkoi jälleen. Aurinko jo kohosi idän rannalta, kun vihdoin lähdettiin levolle.
Helville ja Irjalle oli täksi yöksi tehty vuode pienen tornikamarin lattialle. Vasta sinne tultuansa he huomasivat olevansa hyvin väsyneitä. Haukotellen Irja irroitti nauhan hiuksistaan ja laski sen pöydälle.
— Kas, postikin on tullut, — sanoi hän vilkkaammin, huomatessaan pöydällä pari kirjettä. — Juuri yksi meille kummallekin! Täytyy kai sentään vielä lukea ne. Minun näkyy olevan Katri Dahlbergiltä.
Helvi oli rientänyt ottamaan omansa, mutta jäi kummastuneena katsomaan päällekirjoitusta.
— Keltä tämä voi olla? — tuumi hän. Irjakin kurkisti.
— Mimmoisia harakanvarpaita! Näytäppäs, niin katsotaan ensin postileimaa, emmekö arvaa. Kuule, mutta onhan se sieltä, missä äitisi on…