Helvi oli riistänyt kuoren auki; omituinen levottomuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tiesi jo, että kirje oli Mannelta tai Samulilta, eivätkä he suotta kirjoittaneet.

— Mikä sinun on, Helvi? — kysyi Irja säikähtyneenä. — Olethan ihan kalpea ja vapiset… Helvi!

Hän värisikin niin, että tuskin saattoi puhua. Kirje putosi hänen kädestänsä, ja hän vaipui Irjan syleilyyn.

— He kirjoittavat, että äiti on heikkona sairaana. Minun täytyy kohta lähteä…

XIII

Sairashuoneessa oli kaikki hiljaa. Uudin oli laskettu alas, ovi oli suljettu, ja Helvi istui liikkumattomana, äänettömänä tuolillansa vuoteen jalkopäässä. Hänen katseensa oli jännittynyt ja levoton. Äiti oli jo nukkunut niin kauvan — nukkuiko hän ehkä heräämättä milloinkaan?

Ei — hän jo liikahti ja nyt avasi silmänsä. Jumalan kiitos!

Paljon hän oli laihtunut ja kalvennut viime näkemästä. Sen voiman, minkä muutama huoleton kesäviikko oli antanut, oli äkillinen verensyöksy monin kerroin ottanut takaisin. Nyt olivat tuskat poissa, ainoastaan ääretön väsymys jäljellä, ja syvä rauha lepäsi noilla kasvoilla, jotka hellästi kääntyivät Helviin päin.

— Olethan sinä täällä, — kuiskasi hän. — Niin hiljaa, kultaseni, että luulin olevani yksin.

— Tarvitsetko, äiti, jotakin?