— En, en mitään. Sinua minä kaipasin ja sinut sain.
Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sitte viereisen tuvan ovi avattiin kovalla jysäyksellä ja alkoi kuulua meluavaa puhetta ja naurun rähinää.
— Se Manta on aika likka — ei pelännyt, vaikka oli keinu vähällä mennä ympäri, — kuului Samuli sanovan.
— Olisit potkaissut vähän kovempaa, niin eikö olisi kirkunut —
— Vai te keinumaan kylän tyttöjen kanssa, kun minä työhön käsken, — torui emännän kiivas ääni. — Juuri olisi oikein, jos menisitte päänne kiveen.
Helvi käännähti tuskallisesti äitiin päin. Eivätkö nuo edes nyt voineet olla hiljaa, kun tiesivät sairaan makaavan seinän takana?
— Menenkö pyytämään, että he eivät puhuisi niin kovaa? — kysyi hän.
— Ei, anna olla. En minä enää nuku. Olisi minullakin sanomista sinulle, jos jaksaisin… Tule lähemmäksi, lapsi — noin…
Äiti katsoi häntä syvään tutkivasti silmiin.
— Sinä olet kertonut, että sinulla Haapalehdossa oli hyvin hauskaa, ja senhän aina kirjeistäsikin huomasin. Mutta jotakin minä kaipasin… Helvi, olitko Vapahtajallesi uskollinen?