Tyttö painoi päänsä alas. Mitä hän vastaisi? Niinhän hän koko ajan oli kuvitellut, että hän kaikessa menetteli aivan oikein; mutta tässä äidin vuoteen vieressä oli niin juhlallista, niin vakavaa — ja koko entinen rakennus alkoi järkkyä ja horjua.
— Voi, en tiedä; kyllä minä koetin —
— Tuntuuko sinusta, kuin olisit siellä tullut lähemmäksi Jeesusta kuin ennen?
Siinä muodossa Helvi ei ollut asiaa ajatellutkaan. Kysymys tuli kuin salama, joka loi äkillistä valoa sydämen kätkettyihin komeroihin.
— En, en lähemmäksi, — täytyi hänen ehdottomasti tunnustaa.
— Siis kauvemmaksi pois. Kukaan ei voi pysyä paikallansa.
Helvi oli hetken vaiti; totuus painoi häntä maahan. Vaan sitte hän kohotti katseensa jälleen.
— Lindiläiset ovat niin hyviä, ja minä rakastan heitä kaikkia. Mutta minä en luule, että he paljon tuntevat Jeesusta. Enkö saisi pitää heistä?
— Tietysti saat, lapseni, ja sinun tuleekin. Olisithan muuten paha ja kiittämätön. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä.
— Voiko sitte tulla Jeesusta lähemmäksi sellaisten joukossa, jotka eivät tunne häntä, jos rakastaa myöskin heitä? Samanlaisena varmaankin voi pysyä…