— Kaikki riippuu syystä. Koeta selvästi ja rehellisesti saada sanotuksi, miksi et sitte itse tahtonut!
— Se tuntui Irjasta kummalliselta —
— Ja sinä häpesit — eikö niin?
Helvi ei vastannut, mutta loi taaskin alas silmänsä.
— "Joka minua häpee ihmisten edessä, sitä minä häpeän Isäni ja hänen pyhien enkeliensä edessä," sanoo Jeesus. Hän ei hävennyt tulla ihmisten pilkattavaksi sinun tähtesi. Tahtoisitko sinä hänet kieltää?
— Mutta eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. Irja sanoi, että
Jumala yhtä hyvin kuulee kuinka tahansa, ja onhan se niin…
— Minä huomautin jo kerran, että kaikki riippuu syystä. Ajatellaan siis, että sinulla kotonakin olisi ollut tapana tehdä kuten kirkossa: istua tuolilla ja painaa pääsi käsiisi, jotta mikään ympärillä ei häiritsisi hiljaisuutta Jumalan edessä. Sitte olisit sanonut Irjalle: anna minun nyt olla rauhassa, minä tahdon rukoilla — ja olisit menetellyt sen tapasi mukaan. Minä olen aivan sitä mieltä kuin sinäkin; rukouksesi olisi ollut ihan yhtä otollinen Jumalalle. Mutta olisiko se ollut sinulle helpompaa kuin polvillesi lankeaminen? Etkö käsitä, että tahdoit peittää rukoustasi?
— Kyllä minä nyt käsitän sen, — kuiskasi Helvi. — Ja huomasin minä senkin, ettei rukous koskaan enää ollut sama kuin ennen. Melkein aina minä häiriinnyin.
— Jumala on niin suuri ja me niin pienet. Emmekö nöyrinä vaipuisi maahan hänen eteensä? Tulee päivä, jona emme voi — jona olemme vuoteeseemme sidotut…
— Nyt on lääkkeen aika, äiti. Kello löi yksi, — keskeytti Helvi, nousten paikaltaan.