— Ja sitte sinun pitää mennä ulos saamaan raitista ilmaa; käyt muuten kalpeaksi ja heikoksi. Pane täälläkin akkuna auki! On niin suloista kuulla pääskysten visertävän…
Kun Helvi meni tuvan läpi, olivat pojat jo poistuneet, ja emäntä hääräsi yksinään lieden luona.
— Joko tulet lämmittämään kaurakeittoasi? — kysyi hän nähdessään
Helvin.
— En vielä; äiti otti vastikään lääkettä.
— Kuinka hän nyt voi?
— Kyllä minä luulisin, että hän on parempi, sillä me puhuimme äsken pitkän aikaa, eikä hän sanonut liiaksi väsyneensä.
— Hyvä kun paranisi. Siitä ruoastakin on täällä maalla semmoinen tekeminen…
Helvi kulki ulos ja niityn piennarta pitkin metsään päin. Sinne puiden ja kukkien pariin hän halusi. Pihalla karjatarhan vieressä ei hän viihtynyt, taloa ympäröivät viljelysmaat eivät suoneet suojaa auringon kuumilta säteiltä, eikä alempana virtaileva lieterantainen, ruskeavetinen joki häntä kylpyyn houkutellut. Hän kiirehti askeleitaan, jotta ehtisi edes lyhyen hetken viivähtää metsän suloisessa siimeksessä, ennenkuin taas täytyi palata tukahuttavaan tupaan ja ryhtyä päivällistoimiin äitiä varten. Työ oli kyllä rakas, mutta täällä se tuntui väkisinkin raskaalta. Täti piti häntä tavattoman taitamattomana niin isoksi tytöksi, ja Helvi arveli, että hän saattoi ollakin oikeassa. Äitihän oli taloustoimista päähuolen pitänyt, vaikka tosin Helvi pienestä asti oli saanut auttaa. Masentavalta kumminkin tuntui kuulla huomautuksia tuon tuostakin, ja oikein Helviä pelotti, kun taas läheni ruoanlaittamisen aika.
Hoh, kuinka hyvältä tuntui päästä kaidalle, viileälle polulle! Tuossa oli yhtä samettimaista sammalta kuin ison männyn juurella Honkaharjulla — ja tuossa oli kivikin. Siihen Helvi tahtoi istuutua menneitä viikkoja muistelemaan. Niin lyhyt oli ilon ja päivänpaisteen aika ollut. Miksi Jumala nyt juuri antoikin äidin sairastua? Siksikö, että Helvi todella oli ollut etääntymässä Vapahtajan luota, kuten äiti sanoi? Mutta eikö Jumala olisi löytänyt muuta keinoa viedäkseen häntä takaisin?
Silloin kuin siellä Honkaharjulla istuttiin, kertoi Ensio aikovansa papiksi. Kummallista, ettei hänkään koskaan puhunut Jeesuksesta, jonka palvelijaksi hän kumminkin aikoi! Totta kai hän sentään Jeesusta rakasti — vai miten? Ja hänkin oleskeli noiden toisten parissa, jotka ainakin näyttivät Vapahtajalle vierailta… Miksi eivät he olleet puhuneet toisillensa, hän ja Helvi, ja auttaneet toisiansa taisteluissa? Jos Ensio olisi alkanut — sillä eihän Helvi kehdannut…