Oli miten tahansa — Helvi ei voinut surumielin ajatella Haapalehdossa vietettyä aikaa. Kyllä hän oli tehnyt syntiä ja sentähden ollut rauhaton, mutta se oli hänen oma syynsä. Voi, kuinka mielellänsä hän olisi lähtenyt takaisin, taistellut uljaammin ja voittanut! Kun vaan äiti paranisi oikein pian…
Tuuli kulki huoaten läpi männyn oksien, harakka räkätti, ja Helvi hyppäsi ylös paikaltaan. Hänestä kuului aivan, kuin joku olisi häntä huutanut — mutta kaiketi se oli erehdys. Ehkä kello kuitenkin oli jo niin paljon, että piti rientää ruokaa laittamaan. — Mutta eikö taas huudettu — ja tulihan tuolla Manne tietä pitkin — juosten, viittoen… Mitä ihmettä se merkitsi? Mitä oli tapahtunut?
— Kiiruhda, Helvi, äitisi luo! Hän sai taas semmoisen verensyöksyn —
Helvi ei enää nähnyt eikä kuullut mitään ympärillänsä. Hän juoksi henkensä edestä, saapui talolle tietämättä miten, tempasi oven auki ja syöksyi sisään.
* * * * *
Kamppausta oli rauha seurannut. Sairas makasi tilallaan kuolonkalpeana, mutta tyynin piirtein ja avoimin silmin. Helvi itkeä nyyhkytti hänen vieressänsä.
Hän koetti hiukan ojentaa hervotonta kättänsä.
— Lapseni, rakkaani…
Helvi kumartui hänen ylitsensä.
— Niin pian se tapahtui, etten saattanut aavistaa… Minä menen pois, mutta pysy Jeesukselle uskollisena…