Helvi ei voinut vastata, hän vaan itki kiihkeämmin ja suuteli äitiänsä.
— En tiedä, kuinka sinun käy, — jatkoi hän raukealla, kuiskaavalla äänellänsä, jossa murtuvan äidinsydämen koko hellyys väreili; — mutta minä jätän sinut Jeesukselle. Minun viimeinen rukoukseni riistää sinut maailmalta ja antaa sinut hänelle iki-omaksi. Hän varjelee minun aarrettani.
— Voi äiti, en minä tule toimeen ilman sinua! En minä voi käsittää, miksi Jumala nyt ottaisi sinut pois. Mistä minä saan kodin, jos jään yksin?
— Setä pitää aluksi sinusta huolen, sen hän on minulle luvannut.
— Mutta sitte, äiti, sitte —
— Herra on elämäsi johtava. Kerran kerroit, että tahtoisit lähetyssaarnaajana häntä palvella. Olin ennen kuvitellut toisin… mutta Herra puhui minulle… Jos hän sinua kutsuu, niin minä siunaan sinua… Ilolla minä sinua siunaan…
Taas Helvi tunsi sen ihmeellisen Jumalan läheisyyden, joka oli hänet saattanut värisemään lähetysjohtajan kamarissa. Nyt oli hetki vielä paljon juhlallisempi kuin silloin. Helvin kyyneleet pysähtyivät vuotamasta, ja hän lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen.
— Minä siunaan sinua, jos Herra sinut määrää työtänsä tekemään missä tahansa, kotona tai pakanamailla… Tahdotko sinä tehdä, mitä Herra käskee?
— Tahdon, — vastasi Helvi tuskin kuuluvasti, mutta äänessä ei ollut epäröimistä.
— Kiitos, Jumala, lapsestani… kiitos kaikesta… kaikesta…