Kello tikutti tasaisesti, viisarit liikkuivat tavallista kulkuansa; mutta näkymättömän tuntilasin hiekka alkoi juosta nopeaan, merkiten sen suuren hetken lähenemistä, joka on rajakohtana ajan ja ijankaikkisuuden välillä.

Sairas lepäsi äänettömänä, käsi Helvin kädessä, ja kasvoihin jo heijastui sen päivän valo, joka ei laske milloinkaan.

XIV

Sade rapisi kuurottain ruutuja vastaan, ja kujatie näytti liejuvellin kaltaiselta. Tuon tuostakin tuli raju tuulenpuuskaus, joka kovakätisesti puisteli Saukkolan ainoata koivua ja känttyräisiä omenapuita, niin että keltaiset lehdet pyrähtivät vesilätäkköön ja hedelmät raskaasti pompahtelivat maahan. Repaleiset pilvet ajelehtivat taivaalla, ja hämärä alkoi laskeutua.

Helvi oli heittänyt tuolille työnsä, karkean säkin, jota hän sedälle ompeli. Johan saikin ruveta pyhää pitämään, koska kello oli lyönyt kuusi ja oli lauvantai-ilta. Hän tahtoi levätä tässä hämärissä ja antaa ajatuksillensa vapaan vallan.

Hyvin hän tiesi niiden tien, sillä aina ne joutessaan ensiksi kulkivat valkoisen kivikirkon luo, sinne, minne isävainajan haudan viereen oli uusi kumpu luotu. Nuori nurmi sen jo peitti, ja Helvin istuttamat kukkasetkin kauniina heloittivat; mutta sydämessä oli yhtä tyhjää kuin hautajaispäivänä, ja kaipaus vielä yhtä katkerasti kirvelteli. Tuossa sängyssä oli äiti nukkunut viimeiseen uneensa; tähän he olivat tuoneet mustan arkun ja hänet siihen nostaneet… ja sitte olivat vieneet pois… ja virsi oli soinut Helvin korviin, ja hän oli itkenyt, itkenyt…

Kuinka pitkiltä, loppumattomilta päivät sitte olivat tuntuneet! Helvi ei itsekään tietänyt, miten hän oli kestänyt nämä puolentoista kuukautta. Eihän kukaan hänelle paha ollut, ja varsinkin setä oli usein oikein sydämellinenkin; mutta sentään Helvistä tuntui, kuin sydäntä olisi paleltanut, ja rintaa ahdisti, ikäänkuin hän olisi hengittänyt paksua, epäterveellistä ilmaa. Tädillä kyllä oli aina hänelle työtä, joka auttoi aikaa kulumaan; mutta se oli sellaista ikävää, karkeata käsityötä, kuin esimerkiksi noiden säkkien ompeleminen, tai sitte tointa keittiössä ja maitotaloudessa, joka ei ollenkaan Helviä huvittanut. Eivät muistot sen kautta himmenneet, vaan vastakohtana nousivat kahta voimakkaammin esiin. Uskollisesti hän kuitenkin koetti täyttää velvollisuutensa, vaikka hänen oli mahdoton tehdä sitä ilolla.

Hän oli niin yksin, niin yksin täällä. Saukkola oli erillään syrjämaantien varrella, eikä Helvillä sitäpaitsi koko pitäjässäkään varsinaisia ystäviä ollut, kun pappilanväki oli muuttanut pois ja outoja tullut sijaan. Mielellänsä hän kuitenkin sunnuntaisin käveli kuuden kilometrin matkan kirkolle, jos vaan ilma myönsi. Siellä miehet ystävällisesti nostivat hänelle lakkiansa, ja eukot ja tytöt tulivat kädestäkin puristamaan, ja kun hän meni viemään äitinsä haudalle kedon kukista sitomansa vihkosen, seisoi usein kummun luona joku kyläläinen kyyneleet silmissä. Täällä hän aina huomasi, kuinka äitiä oli rakastettu, ja hän tunsi, että sentähden jokainen tahtoi osottaa hänellekin ystävällisyyttä.

Kerran vaan hän oli kävellyt vielä kilometrin kirkolta eteenpäin, pappilan ohi ja rannalle entisen kodin luo. Se ei ollut vähintäkään muuttunut. Aurinko paistoi ikkunoihin, jotka kimmelsivät kutsuvasti, pääskysen viserrys kuului räystäältä, ja seinuksella ruusupensaat kukoistivat, kuten joka kesä niin pitkälle kuin Helvi muisti. Hänen teki mieli juosten rientää sinne, ikäänkuin tyyneen turvapaikkaan, mutta samassa hänelle selvisi, että silläkin nyt oli uusi, outo omistajansa. Helvillä ei ollutkaan kotia — ei missään koko maailmassa. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet silloin niin voimakkaana, että hän kiireimmiten pakeni pois rakkaan Tyynelän tienoilta eikä sitte toistekaan enää halunnut takaisin.

Lääkkeinä kaipausta vastaan hän oli koettanut äitinsä neuvomia keinoja: rukousta ja raamatunlukua. Hänestä tuntuikin, kuin Jumala olisi ollut häntä nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Oli niin huojentavaa ja rauhoittavaa saada yksinäisyydessä purkaa sydämensä tälle ainoalle ystävälle ja pyhästä kirjasta kuulla hänen helliä, lohduttavia vastauksiansa. "En minä jätä sinua orvoksi, vaan minä tulen sinun tykösi." "Minä tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: älä pelkää, minä autan sinua." Helvistä tuntui usein, kuin Jeesus näkymättömänä olisi ollut ihan vieressä ja äiti hyvänä enkelinä hänen askeleitaan seurannut. Sellaisina hetkinä hän ei mitään niin toivonut, kuin päästä heitä pian silmin näkemään, ja hän laskeutui polvillensa ja rukoili Jumalaa ottamaan jo hänetkin maailmasta pois.