— En minä tahdo huveihin. Mutta kyllä minä mielelläni lukisin. Minä juuri aioinkin tulla sedältä kysymään… minä aioin…
Helvi ei saanut jatketuksi. Sanat pysähtyivät kurkkuun, ja sydän alkoi kovasti tykyttää.
— Mitä sinä aioit kysyä?
— Nythän kesä jo kohta on mennyt — ja minä ajattelin, että koulu alkaa…
— Ja sinä tahtoisit sinne? Mutta kuinka se kävisi päinsä, kun sinä nyt olet minun tyttöni! — tuumi setä leikillisesti.
— Mitä hullutusta se olisi, — kiirehti emäntä sanomaan. — Mistä ne rahat otettaisiin? Eihän Helvillä mitään ole, eikä meidän varoistamme liikene maantielle ajettavaksi.
— Eikö se Helvi vieläkään ole tarpeeksi röökinä? — kysyä murahti
Samuli nurkastaan.
Sedän silmissä leimahti jotakin. Oli kuin jo unohduksiin joutunut muisto taas olisi herännyt eleille. Leikillinen ilme katosi ja ankara astui sijaan.
— Helvi ei mene Helsingin kouluun, niin kauvan kuin minun taloni on hänen kotinsa, — sanoi hän päättävästi. — Turhamaisuutta siellä opitaan. Minä en keväällä kelvannut tulemaan edes hänen tutkintoonsa! Ei, siitä ei tule mitään.
— Voi setä, eihän se ollut koulun syy… ja johan setä antoi anteeksi…