— Siitä ei tule mitään, — toisti setä yhä jyrkästi. — Se olkoon nyt sanottu, eikä siitä enää puhuta.
— Mutta mitä minusta sitte tulee? — uskalsi Helvi vielä kysyä itku kurkussa.
— Hoh, kyllä kai lapsista ihmisiä tulee, vaikka eivät röökinäkouluja käy, — arveli emäntä. — Ei täällä Saukkolassa työtä puutu, kun vaan ennätät vähän oppia, se on varma.
— Seminaariinhan täti aina Helviä toimitti, — huomautti Manne.
— Ja kyllä sinne ilman tyttökouluakin pääsee, — lisäsi Samuli. —
Meni Tupalan Eemelikin. Mutta kahdeksantoista vanha pitää olla.
— Se sitte nähdään, kun Helvi ensin siihen ikään ennättää, — sanoi setä, joka jo taas oli lauhtunut. — Kyllähän se on hyvä, että on jotakin, millä itsensä elättää. Ellei ennen tule naimista — ha ha ha —
Helvi vetäytyi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Kuinka setä saattoikin laskea tyhmää leikkiä, kun toisen sydän surusta kirveli? Ja kuinka he kaikki voivat olin niin tylyjä ja häijyjä ja sydämettömiä?
Helvi oli täydessä kapinassa. Vasta vähitellen ja hitaasti kuohuva sydän alkoi asettua. Silloin omatunto rupesi hiljaa puhumaan, ja katkera, uhitteleva mieli suli suruun ja kuumiin kyyneliin.
— Enkö minä itse ole tähän suureksi osaksi syypää? Keväällä minä pahoitin ja loukkasin setää. Jos hän olisi meidän koulumme nähnyt, ei hän koskaan olisi menetellyt, niinkuin tänään. Mutta voi hyvä Jumala… Pitääkö minun niin paljon kärsiä sentähden, että kerran olin ajattelematon ja turhamainen?
Kerranko vaan? Enkö minä hävennyt maidon kantamista ja vanhaa hamettani, joka kuitenkin oli ihan siisti eikä huonompi kuin monen muunkaan? Minä nurisin siitä, että minun täytyi siivota ja että meillä oli vaan yksi huone. En minä ansaitse päästä kouluun, sillä minun sydämeni oli turhamainen ja kiittämätön kaiken aikaa. Enkä minä koulussakaan aina ollut tarkka enkä läksyjä lukiessa tarpeeksi ahkera…