— Miten on Helvin serkun laita? — johtui tohtorin mieleen. — Hän taisi tuoda sinulle kukkiakin. Ehkä hänet pitäisi kutsua?
Tohtorinna näytti levottomalta, ja Helvi huomasi sen. Keveästi punastuen hän vastasi:
— Kiitos, mutta luullakseni hän mieluummin tulee toisen kerran. Manne ei ole paljon liikkunut säätyläisten piireissä, ja huominen seura on ihan outo hänelle.
— No, voisithan kysyä kuitenkin, — tuumi tohtori. — Minä pidän hänestä, hän on siisti ja kelpo poika. Vanhempi veli kaiketi onkin toista laatua.
— Samuli parka on huonoille teille joutunut, — virkkoi Helvi alakuloisesti. — Juomaan kuuluu ruvenneen. Mannelle oli onni, että hän pääsi tänne kauppakouluun. Hän on hyvin pyrkinyt eteenpäin ja paljon muuttunutkin eduksensa.
— Hänen pitäisi liittyä meidän kristilliseen yhdistykseemme, niin saisi vakavia tovereita, — sanoi Ensio.
Mutta Helvi pudisti surullisena päätänsä. Hän tiesi, ettei mikään pyyntö olisi Mannea sinne saanut.
Ilta kävi jo viileäksi, varjot alkoivat laskeutua, ja Lindiläiset siirtyivät sisälle lehtimajasta, luotuansa vielä viimeisen silmäyksen tummenevalle merelle, joka kuvasteli hehkuvaa taivaanrantaa. Tytöt juoksivat ensin näyttämään uusia lakkejansa ja kukkiansa kyökkipalvelijallekin, joka niiaten toivotti onnea, ylpeänä neitiensä puolesta; sitte he vetäytyivät huoneisiinsa asettamaan ruusuja veteen. Heillä oli nyt kummallakin oma kamari, Irjalla suurempi, uudistettu "punainen huone", jonne pianiinokin taas oli mahtunut, ja Helvillä pieni kuin nukkekaappi, mutta hyvin sievä suoja suomalaiskuosisine sisustuksinensa. Ne olivat vierekkäin, ovi välillä, mutta molempiin pääsi myöskin suoraan käytävästä, joka eteishuoneesta lähtien mutkaili huoneitten ohitse.
Suoriuduttuansa kukkasista Helvi kiersi käytävään vievän ovensa lukkoon ja kutsui Irjaa luoksensa.
— Emmekö nyt kiitä Jumalaa kaikesta menestyksestä? — kysyi hän yksinkertaisesti.