Jännitetty odotus kuvastui Tauno Brofeltin kasvoissa. Mutta Irja vastasi, hellittäen kätensä rivasta:
— Kiitos, Tauno, sinä olet hyvin ystävällinen. Minun täytyy kuitenkin pyytää anteeksi, etten voi toivoasi täyttää. Olen jo luvannut sitoa Ension seppeleen.
— Irja, sinä et tiedä, kuinka suuren ilon minulta riistät, — virkkoi Tauno innokkaasti. — Etkö voisi sanoa Ensiolle, että hän pyytäisi esimerkiksi Helviä? Ei suinkaan hän pahastuisi, sillä onhan hän veljesi.
— Mutta sinä et tiedä, kuinka suuren ilon siten minulta riistäisit. Tietysti minä kaikkein mieluimmin sidon veljeni seppeleen. Minä puolestani toivon, että et siitä pahastu, vaan kutsut jonkun toisen tytön. Pyydä Leimaa. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt vihkiäistoimitustakaan, ja minä tiedän, että se hänestä olisi hauskaa.
Tauno kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja näytti välinpitämättömältä.
— Hänkö muka voisi korvata sinut? — sanoi hän. — Sellainen tyhjä tyttö —
— Älä suinkaan pyydäkään sitä, josta noin puhut, — virkkoi Irja melkein pahastuneena. — Minä luulin häntä ystäväksesi, koska niin usein olette yhdessä. Mutta joku toinen — Saimi esimerkiksi —
Helvi veti samassa parvekkeelle vievän oven auki ja kurkisti ulos.
— Täälläkö sinä, Irja, olet! — huudahti hän. — Salissa on uusia vieraita, joita et ole vielä tervehtinyt. He kysyvät sinua.
— Anna anteeksi, että sinua pidätin, — kuiskasi Tauno surulliselta sointuvalla äänellä. Mutta Irja ei enää ehtinyt kuulla, vaan riensi sisälle posket punoittavina ja häpeissään laiminlyönnistänsä.