Ensimmäisenä häilähti häntä vastaan Leima Saarelan kirjava hame, ja samassa hän tunsi makean suutelon poskellansa. Irja irtausi melkein väkisin, ojensi vaan kätensä ja toivotti tervetuloa. Mutta Leiman silmät vilkkuivat jo toisaalle. Keveällä kädenliikkeellä hän pyyhkäisi pörröisiksi poltettuja kiharoitansa ohimoilta, jonne ne olivat valahtaneet, kääntyi kättelemään Taunoa ja virkkoi ääneensä, hymyillen Irjalle: — Vai tämän kanssako sinä olitkin haaveilemassa! Minä kun jo ihmettelin, miksi ei emäntää näkynyt —
— Tauno tahtoi katsoa näköalaa, — vastasi Irja vähän väkinäisesti, siirtyen muita tervehtimään ja jättäen Leiman Taunon pariin.
Koossa oli ehkä neljäkymmentä vierasta, puoliksi tyttöjä ja poikia. Näkyi siellä useita outoja kasvoja, sellaisten, jotka myöhemmin olivat tulleet Lindin nuorten seurapiiriin, mutta oli entuudesta tuttujakin, heidän lapsuudentovereitansa, vaikka kehittyneinä ja muuttuneina, mikä enemmän, mikä vähemmän. Siellä oli Ester Vahl, hienona ja somistuneena, täydellisen maailmannaisen näköisenä, ja vähän matkaa hänestä, kolmen nuoren herran keskellä, Kerttu Kohonen, joka nykyään oli harjoittelijana pankissa. Katri Dahlberg, keittokoululainen, kertoi vilkkaasti viimeisestä torimatkastaan vieressänsä istuvalle Saimi Saarniolle, joka oli Irjan ja Helvin toverina lukenut ja hänkin edellisenä päivänä saanut valkolakkinsa. Ilmi Alanne, myöskin ylioppilaaksi aikova jatkolainen, istui nurkassansa tyytyväisen näköisenä, ijäkseen yhtä pienenä ja tylleröisenä kuin ennenkin. Kaikkien näiden keskellä Irja liikkui kuten kuningatar, iloisena, ihanana ja ihailtuna. Hänen suhteensa luonto oli täysin pitänyt, mitä se lapsesta lupasi. Ystävällisesti hän lähestyi milloin mitäkin vierastansa, kehoitti nauttimaan virvokkeita, pani leikkejä alkuun ja loi vilkkautta joka taholle. Ensio ja Helvi koettivat häntä auttaa parhaansa mukaan; mutta he etsivät enemmän niitä, jotka olivat jääneet yksin ja syrjään, ja niin he itsekin joutuivat huomaamattomiksi ja pois sohisevasta keskuksesta.
Niilo Raitio, eräs Ension toveri, tuli istuutumaan Helvin luo, joka paraikaa puheli Ilmin kanssa, ja rupesi tiedustelemaan hänen ja Irjan aikeita ensi vuoden suhteen.
— Heti uutterasti jatkamaan, vai kuinka?
— Niin kyllä, mutta ei yliopistoon. Tahdomme ensin päästötodistukset jatkolta.
— Mitä Irja neitikin sillä tekee? — naurahti ylioppilas Oksanen, joka myöskin oli nostanut tuolinsa samaan joukkoon. — Ei suinkaan hän ikinä opettajaksi aio?
— Ei, hän haluaakin vaan tietotodistusta. Irja aikoo sen ohessa harjoittaa soittoa ja laulua.
— Hänellä on tavattoman kaunis ääni, — sanoi Oksanen vilkkaasti.
— Meidän pitäisi välttämättä saada tänään kuulla hänen laulavan.
Luuletteko, että rohkenemme pyytää?
— Miksikä ei, — arveli Helvi; ja Oksanen nousi kohta lähteäksensä toimeen. Mutta toiset jatkoivat keskustelua. Helvi kertoi, että he kuitenkin tahtoivat vähän ottaa osaa ylioppilaselämään, vaikka eivät luennoille aikoneet. Irja, joka oli kirjoittautunut savokarjalaiseksi kuten Ensio, iloitsi jo ennakolta osakunnan juhlista ja kokouksista. Helvi oli hämäläinen. Hän puolestaan oli enemmän ajatellut sitä, kuinka hauska olisi syksyllä yhtyä naisylioppilaitten kristilliseen yhdistykseen, joka juuri äsken oli perustettu.