— Kyllä minun jo kanssa pitää mennä, — virkkoi Manne, nousten paikaltansa. — Hyvästi nyt —
— Eihän toki niin äkkiä! — tuumi Helvi, koettaen saada Mannea vielä istuutumaan. — Tahtoisin edes jotakin kuulla toimistasi. Miten sinun lukusi käyvät?
— Hyvin! — vastasi hän, ja ilon ja ylpeyden loiste valaisi hänen kasvonsa. — Minäpä näytän isälle, että tulen mieheksi, ja vähän paremmaksikin kuin Samuli, joka vaan kotinurkissa nuhjaa. Sinne en jäisi enää, en, kun kerran olen maailmaa koettanut. Ei ollut kumma, että sinäkin pois tahdoit. Kyllä se on se hiirenloukko!
Manne oikein innostui eikä muistanut enää hillitä itseänsä. Helvi tavallaan iloitsi siitä, että hän oli huomannut kotinsa puutteet, vaikka ei tuntunut hauskalta, kun Manne halveksivasti puhui siitä. Mutta voiko häneltä parempaa vaatia? Eihän hän ollut minkäänmoista kasvatusta saanut. Häveten Helvi muisti, kuinka hän itse oli ennen puhunut ja ajatellut setänsä kodista, ja häntä oli kumminkin hyvä äiti ollut ohjaamassa.
Ei hän voinut Mannea nuhdella, vaan sääliä. Huonohan hänen kotinsa olikin. Helvi kysyi vaan lyhyesti: — Mitä Saukkolaan kuuluu?
— Semmoista ja tämmöistä. Äidillä on luuvaloa, ja Samuli laittaa harmia melkein joka päivä. Nyt hän tahtoisi kihlata Suviahon Mantan, mutta isä ei tietysti anna. Köyhä tyttö ja vielä huonossa huudossa.
— Rakastaako Samuli häntä?
— Tiesi siitä. Kai sinä Mantan muistat? Kuka semmoista rakastaisi. Ennen kyllä yhdessä keinuttiin männyn alla, mutta ei hänen kanssaan nyt enää kukaan siivo ihminen viitsi oleskella. Vaikka Samulihan siihen taitaa olla syypää…
— Voi Samuli parkaa!
— Kuule, Helvi, kyllä minä nyt menen. Ei suinkaan minun tarvitse sanoa kellekään hyvästi? Pääseehän tästä suoraan eteiseen?