— Ruuben, sulhaseni! — huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä.
— Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! — riemuitsi Ruuben ja sulki hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä.
— No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, — sai Bertha vihdoin suustansa. — Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea —
— Kiitos, kiitos, — sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta, se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua, siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä kuiskaamalla pitivät huolen.
Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä — eikä mikään auttanut.
Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli syönyt hänen karamellinsa.
Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko he aikoivat? Turha toivo!
— Mitä sinä luet tätä nykyä? — kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut.
Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen.
— Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on puhua suoraan. Mutta jos tietäisit… Sano, voinko sinut kadottaa vielä kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni?