— Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi lähettäneet?
— Kyllä minä junassa matkustin, — hymyili Haijele.
— Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset ulkona. Minä olen ihan yksin.
— Eikö Ruuben ole kotona? — kysyi Haijele.
— Niin, Ruuben — onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? — Bertha rouva hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet, laskien kätensä hänen käsivarrelleen.
— Ei, älä huoli, — hän sanoi. — Suo minun mennä! Juuri Ruubenia tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken…
Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa.
Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa?
— Kuinka se kävisi päinsä? — hän sopersi.
— Ruuben on sulhaseni, — vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi. — Suvaitsethan siis? — Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea.
Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi — yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa Haijelea silmistä silmiin.