Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut.
Uusi Testamentti! Kirouksen kirja!
Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä. Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat, Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta, tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä.
Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala.
* * * * *
Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut hänelle saapumisensa aikaa.
Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa. Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä: nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt se on suoritettu; — ja nyt minun on aika mennä!
Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta, sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben — hän, jota lievätkin Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi.
Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä voittanut — siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä. Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään vaikka mistä, vaikka mistä… Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana.
Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa he voivat sisälläkin selvittää asiansa. — Hän soitti kelloa, ja palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva, joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään.