— Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä?
Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi vastata.
— Osittain ymmärrän, osittain en, — hän sanoi.
Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa. Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja ojensi sen Haijelelle.
— Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, — hän virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä.
— Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, — kuiskaili pari matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa.
Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä?
Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä."
Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti, tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin.
Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja?