Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään.
Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin.
Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli — pikku sisar raukkaa. Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä jotakin… Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat tehtävät häntä odottivat.
Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden — sen, joka oli hänelle rakkahin maan päällä.
Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä… Ruuben aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina oli kestänyt muuttumatta.
Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus… Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. —
Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään. Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika. Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan. Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. — Adonai, anna hyvä lause minulle! — hän pyysi.
Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen, juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies läheni, lausuen:
— Olette israelilainen?
— Olen.