— Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, — virkkoi Löwe. — Herra Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista?
— Se oli tietysti mielenosotusta, — vastasi Knauf. — Ehkä heillä on joku Goje kotiopettajattarena.
— Mainiota! — ivaili Löwe. — Sitä hienompaa käytöstä heidän puoleltaan!
— Älkäämme tuomitko, — lausui Efraim Poll jälleen tyynellä, sovinnollisella äänellänsä. — Uskokaamme, että he itkivät Israelin kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu — Israelin pitkä yö?"
— Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! — huudahti Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat.
— Nouse, ole kirkas! — jatkoi Haijele hehkuvin poskin. — Israelin valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi —
— Vaiti, vaiti! — keskeytti Knauf tukiten korviansa. — Neiti, soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä?
— Hän on sionisti, — sanoi joku joukosta.
Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa.
— Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos niiden pyhyys niin helposti haihtuu!