— Älkää pilkatko, herra! — varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha
Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä.
— Hyvät ystävät, — puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut vaikenemaan arvokkaisuudellansa. — Pyydän teitä, älkää kiihtykö vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä.
Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi.
— Kuunteleppas, — sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin.
— Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, — selitti Goldreich.
— Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, — vakuutti hänen pelitoverinsa.
— Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.]
— Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan huipulla?
— Tietysti.
— Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt.