Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä.
— No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. — Vaan tiedätkö, mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet? Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille.
Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään.
— Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, — jatkoi Ruuben. — Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista".
— Ruuben, minä en tätä kestä! — huudahti Haijele silloin puoliääneen, tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. — Tule, siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa kaivata.
Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen.
— Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta, milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta, sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea… Yksi kysymys vain, Ruuben… Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme kuninkaaksi…
— Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias.
— Ruuben! — kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen sydämeensä.
— Rakkaani, hiljaa, hiljaa, — tyynnytteli Ruuben huolestuneena. — Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme, saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen — en minä muuta tarkoita.