— Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän valhetta. Missä siis on totuus?
Se oli kuin hätähuuto — sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä niin usein kohonnut.
— Jätetään nämä asiat, — sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: — Meidän täytyy varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä, ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele.
— Minä en voi.
— Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu…
— En voi, en voi! — toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. — Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä en voi…
Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin:
— Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden pimein yö…
* * * * *
Toinen taulu.