Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna, hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa, surumielisesti:
— "Die Veigel die heben die Flügelech auf un nehmen auch mit meine Thränen arauf…"
["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni.">[
— Tule jo sieltä nukkumaan! — huutaa Rebekka.
— Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! — hän vastaa.
Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä — eikä hän palaa, joka sen sormuksen antoi…
— Joudu nyt jo, Mirjam! — muistuttaa Rebekka jälleen.
— Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! — hän pyytää.
Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on jouluyö.
Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja. Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen jo ulkoa, vaikka se onkin suomea: