"Ja tähtönen Betlehemistä loi
valon kirkkahan halki yön,
ja vienot enkelilaulut soi
ylistykseksi armotyön.
On koittanut maailman valkeus, nyt syntynyt Kristus on, sun turvasi, huoltesi huojennus, sydänparkani rauhaton…"
Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen ja alkaa hankkiutua levolle.
* * * * *
Kolmas taulu.
Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli runsaasti.
Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa. Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin…
Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat silmät!
Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja oli Tuulikilta.
Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät.