— Oikea sinipiika ja metsän velho, — ajatteli Esko, kun Tuulikki ilmestyi vihreän puun viereen.
— Mitä sinä siellä yksin mietit? — kysyi hän iloisesti, taivuttaen syrjään kaihtavan oksan.
— Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne
Orkamoon.
— Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! — pilaili Tuulikki. —
Estetiikkasi tähden tietysti jäit.
— Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu.
He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi jälleen Eskoon ja sanoi nauraen:
— Uskotko sinä taikoja?
— Uskon tarinoita metsän neitosista.
— Tuosta kirjastako niitä luet?
— Vaikkapa siitäkin: