Puhe käy salissa kosken kohinana.
Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa, että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen.
— Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! — huudahtaa toinen riemuiten vastaan. — Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa, Austraaliassa… Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää maailmaa!
Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat kuin kuumeessa.
"Voima, joka järkyttää maailmaa"… Mitä se häneen koskee? Hänelle on olemassa yksi ainoa sana: — Leipää! — Oi, hän tietää hyvin, mitä nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä.
Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun:
— Mistä olette?
— Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään.
— Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain. Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin — kurjuuden kurjuus…
Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa mainittiin, kohotti hän päänsä.