Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus loisti. Tervehdittyään hän alkoi:
— "Arvoisat kongressin jäsenet! — —"
Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen. Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys. Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa.
Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin.
Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun.
Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä.
Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat puheen.
Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi!
— "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa — —"
Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä.