Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien harrastus oli kääntynyt.
Puhuja ehti loppulauseeseensa:
— "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä. Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan — jos se tahtoo!"
Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää puutkin juurinensa. — Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin käsiksi.
Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä yhteisen aatteen hyväksi.
Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena, jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa edustajien kunnioituksen.
Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori, lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla Israelin tytär!
Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä tunteina oli ympäröinnyt.
— Muistatko, Ruuben, — hän kuiskasi, — sinä kehoitit minua pimeänä yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin. Kaikki, kaikki olen unohtanut — jopa tuon inhottavan rabbiininkin, joka sanoi sieluani saastaiseksi!
Ruuben hymyili hänelle.